Murhasin eilen äitini pusertaen hänet vasempaan nyrkkiini. Olin osa laumasielusita teatteriyleisöä, joka hurmioituneena totteli Miitta Sorvalin antamaa ohjetta. Miitta oli roolihahmossaan, vakuuttavasti, mutta yleisössä olevat nyrkinpuristelijat olivat enemmän tai vähemmän tosissaan. Irtaantumista äidistä, hänen vaikutuksestan ja valtapiiristään. Kaikki äitini ja tyttäreni vaikutti, itketti, mutta ennen kaikkea nauratti. Mustan huumorin kautta lähestyminen pyhää asiaa kohtaan on vapauttavaa. Kun yleisö ei kykene istumaan paikoillaan tunteiden ottaessa vallan, on esityksen oltava onnistunut. Aihealueena toimiva, sillä jokaisella on jollain tapaa äiti. Tytärtä ei ehkä ole, mutta jokainen on seurannut äiti-tytär keskusteluita sivusta ja ehkä tehnyt havaintoja tuon ainutlaatuisen suhteen ominaisuuksista. 

Havahduttavaa oli kuulla, että satojen kirjeiden joukosta, joiden perusteella esitys on kasattu, ei yhdessäkään äidin kirjoittamassa kirjessä ollut moitittu tyttäriä. Äitejä sen sijaan oli moitittu kunnolla. Miksi me moitimme äitejämme? Ei halata tarpeeksi, ei kannusteta tai olla läsnä riittävästi. Länsäoleva ja osallistuva äiti on ahdistava ja asioihin puuttuva. Äiti tuntuu olevan väärässä paikassa väärään aikaan ja ihan väärin tunnelatauksin varustettu. Kun äiti kuolee, jää tyhjyys. Ehkä sanomattomia sanoja ja kertomattomia ajatuksia. Tajuammeko liian myöhään äitimme arvon ja olemmeko liian myöhään tarpeeksi nöyriä näkemään maailman äitiemme silmin ja heidän kasvu- ja kokemusmaailman kautta. Olemmeko todellakin niin hyviä ihmisiä, että voimme arvostella äitimme omilla mittareillamme elämättä hänen elämäänsä?

Osa teistä tietää minun mutkikkaat äitisuhteet. Puhun monikossa, sillä minulla on ollut äitipuoli sekä biologinen äiti. Kahdesta äititihahmosta huolimatta olen kokenut olevani äiditön. Toisen hylkäämä ja toisen hieman vaikeasti hyväksymä. Viime lauantaina menin naimisiin ja nuo kaksi naista istuivat kutsuttuina vieraina samassa juhlapöydässä. Molemmat naiset istuivat kyynelsilmin nauttien onnestamme. He halasivat, rutistivat ja liikutuin. Molemmat naiset olen haukkunut, mollannut ja väheksynyt, Molempia naisia olen inhonnut ja vihannutkin. Olen kaipinoinut ja karttanut, tahtonut olla olematta osa heidän elämäänsä. Sitkeät ovat siteet, olkoon verisiteet tai ei, mutta yhteinen elämä sitoo meitä yhteen näkymättömin kutein. 

Oman äitiyden kautta ymmärtää ehkä vähän omaa äitiään. Väsymystä tai ehdotonta rakkautta. Jaksamattomuutta ja jaksamista äärimmilleen. Oman tyttären haudalla on sanaton. Sanattomuus jatkuu nuorimman lapsen vihatessa sinua ja kertoessa sen viiltävän satuttavasti. Vanhin syleilee lempeästi ja sanoittaa kauniisti olevansa onnellinen puolestani. En tahdo kerrata kaikkea sitä, mitä äitiyteen kuuluu sillä en osaa sanoin kuvata sitä mitä joku muu äiti lävitse on käynyt, Tuhannet ovat tunteet ja tuhannet ovat kokemukset. Yhtä aitoja, oikeutettuja sekä sallituja. Itse en enää tahtoisi mistään hinnasta uudelleen äidiksi. Liian kovaa juttua ja liian paljon tunteita. Jatkan loppuun äitiyteni rippeiden kanssa ja olen ylpeä siitä miten olen selvinnyt. En ole äitipuoli bonuslapsilleni, vaikka bonuslapsikseni kutsunkin. En tahdo. Tahdon olla Maarit, nainen ja aikuinen, joka on tukena. 

Pyydän anteeksi äideiltäni sitä, että olen ollut uhri ja vaikeroinut kurjuuttani. Osa on ollut oikeutettua, mutta nyt aikuisena on minun oltava muutakin kuin nariseva ja katkera lapsi. Yritän nähdä tapahtuneita äitieni silmin. En ehkä onnistu, mutta yritän. Pyydän anteeksi, mutta samaan aikaan annan anteeksi. Molemmat äitini ovat minulta anteeksi pyytäneet, mutta olen silloin ollut vielä liian satutettu. Nyt eheytyessäni  ja tajuan asioita hieman paremmin. 

Silti minua naurattaa murhata äiti käteeni. Nauran katketakseni teatterin lavalla oleville hahmoille. Muidenkin äiditi ovat olleet hieman hassuja. omituisia ja onnistuneet tai sitten ei. Ihana teatterielämys ja ihanat naiset lavalla. Mahtava ilta. 

Huomenna menen äidin luokse ja halaan. Toivon, että minun lapseni ajattelevat minusta joku päivä armollisemmin. Ja kun niin ehkä tapahtuu, niin minä halaan ja sydämeni on heitä varten lämmin.