Nolottaako, vai onko ihan tavallista?
En ole koskaan käynyt kylpylässä. En ole viruttanut kehoani hellivissä vesissä, en ole maannut hoitopöydällä kasvonaamion taakse piilotettuna enkä ole laskenut jalkojani toisen hoidettavaksi. Kolme viikkoa sitten kävin ensimmäisen kerran kosmetologilla ja itkin. Kävin hierojalla ja itkin. Itkuisen taipaleeni kruunasi jooga-tunti, sekin ensimmäiseni. jonka aikana makasin lattialla ja itkin. En enää itke mieheni koskettaessa minua kauniisti ja hyväksyvästi. En siis joka kerta, mutta liikutuksen tilaan vaivun useinkin. Hyväksyvä ja hoitava kosketus ei ole itsestään selvää. Itselleen hyvän ja hoivan salliminen ovat vaikeita asioita, jopa tuskallisia. Minä harjoittelen ja harjoittelen niitä itkun ja häpeästä luopumisen kautta.
Olen kuunnellut useita keskusteluita kasvohoidoista, jalkahoidoista, hyviltä tuoksuvista yrteistä, hieronnoista, kasvonnamioista, kylpylähemmotteluista ja hyvää tekevistä juomista. Mikään niistä ei ole kuulunut elämääni aiemmin, mutta sitten päätin mennä naimisiin. Päätin uskaltaa rakastaa mieheni lisäksi itseäni.
Mieleni maisemat ovat olleet oikealla radalla jo vuosia. Olen uskollisesti luotsannut itseäni syvemmälle itseeni, käsitellyt aratkin aiheet sekä luottanut myös ammattiapuun. En arastele puhua kuolemasta enkä pelkää aiheena elämääkään. Pystyn kohtaamaan heikkouteni, en kiistä virheitäni. Ymmärrän vahvuuteni enkä tahdo kätkeä kynttilääni vakan alle vaan loistakoon. Nauran karvoille varpaissani ja olen lähes kiintynyt orastaviin harmaisiin hiuksiini. Kehoni muuttuu ja sekin on hyväksyttävien asioiden listalla tuottamatta suurta tuskaa. Olen minä ja pidän siitä.
Miksi siis itken kesken jooga-tunnin ja valutan kyyneliäni kosmetologin käsiin? Päästän tietoisuuteeni ymmärryksen, että kehoani en ole rakastanut, niin kuin se olisi ansainnut. Juon vettä ja syön aina vain terveellisemmin. En tupakoi eikä viinilasi viihdy käsissäni useinkaan. Liikun, ehkä liian vähän, mutta liikunpa nyt kuitenkin. Paasaan terveellisistä elämäntavoista ja luen ja nyökyttelen muiden naisten kanssa yhtyen heidän mielipiteisiinsä kasvisruoan lisäämisen puolesta. Olen siis hyväksynyt menneisyyteni, käsitellyt kuolemaa ja hylkäämistä. En kapinoi muuttuvaa kehoani vastaa. Olen vastaanottanut onnen ja olen intohimoinen elämän suhteen. Ja silti itken. Osa-alueena kehon huoltaminen ja rakastaminen vaativat opettelua. En ole ymmärtänyt, että hemmotteluna ja turhamaisuutena pitämäni asiat ovatkin kiitosta kehoani kohtaan. Kaikki hoivaaminen ja helliminen ovat tarpeen ja jo vuosia on kehoni kenties niistä haaveillut ja ihmetellyt jääräpäisyyttäni. Mksi olen vastustanut hoivaa ja hellimistä?
Siksi, ettei se ole ollut mielestäni sallittua. Se ei ole kuulunut minulle ja uskoani on vahvistettu vähättelemällä itseensä suuntautuvien hoitojen tarpeellisuudesta. Olen ajanut itseni nurkkaan, jossa olen kokenut syyllisyyttä ajatellessani intialaista päähierontaa. Ei se kuulu minulle, sillä en ole sitä ansainnut. Tuntuu uskomattoman hullulta ajatusmaailmalta. Käsittämättömän kummallista, että oman kehon hoivaaminen on ollut häpeällistä ja turhaa.
Olen siis uuden edessä, taas. Kerta ei ole ensimmäinen, mutta tämä kerta on kenties yksi onnekkaimmista ymmärryksistäni. Tarvittiin 45 vuotta, jotta annan keholleni sen ansaitseman arvon. Pyydän siltä anteeksi, mutta en häpeillen enkä itseäni syyllistäen. Tahdon kiittää kehoani ja myöntää sille sen tarvitsemat toimet, hellyden ja hoivan.
Opettelen uutta ja ehkä en joku päivä enää itke jonkun koskettaessa minua hyväksyvästi, hellästi ja hoitavasti.
