Sinä kysyt minulta -Kuinka uskallat avata elämäsi näin? Etkö pelkää?

Vastaan sinulle – En, en enää. 

Olen pelännyt. Olen ollut hiljaa ja peitellyt. Rakensin taitavaa kulissia ja maalasin kauniita kuvia joihin itsekin ihastuin. Valehtelin, enemmän itselleni, mutta yhtä kaikki valehtelin. Piilouduin naamion taakse ja vaihdoin sitä tarpeen mukaan. Olin avoin, mutta kukaan ei päässyt sisälleni. Hymyilin, mutta sisin oli iloton. Puhuin, vaikka olin täynnä äänettömyttä ja vailla sanoja. Kuljin eteenpäin katsoen koko ajan taakse. Olin itsenäinen ja riipuin kaikessa kiinni. Elin elämättä ja tunsin tuntematta. Olin uhri.

Olin äitini uhri, äitipuoleni, isäni, elämäni, aviomieheni, odotusten, lapsen kuoleman, yksinhuoltajuuden, tavoitteiden, työn, äitiyden, miesystävän, maailman ja lopulta aivan kaiken uhri. Yhtenä päivän irtisanouduin. Sanoin, riittää. Katsoin peiliin enkä pitänyt näkemästäni. En pitänyt näkemästäni, sillä en nähnyt mitään. Peilikuva heijasti takana näkyvää kirjahyllyä, seinää ja hieman kuihtunutta viherkasvia. Näin vartaloni ääriviivat ja kaikki sen sisällä oleva oli tyhjää. Siinä kohdalla, jossa oletin aivoni sijaitsevan, oli tyhjää ja ajatuksetonta. Ääni, joka sieltä lähti, kulki kuiskauksena, mutta huutaen ja kun ääni tavoitti seinän, palasi se kaikuna takaisin toistaen tyhjää. Pieni pihaus pääsi kuuluville ja sanoi -Irti, päästä irti.

Tuli sadan vuoden itku. Sata vuotta itkin. Itkin itseäni, elämääni ja suruani. Itkin omaa mitättömyyttäni ja lopulta vain itkin, koska en osannut muuta. Itkun jälkeen löytyivät sanat. Sanat tulivat ja tulivat kysymättä lupaa ja järjestystä. Ne kulkivat nopeammin kuin valo ja saavuttivat kuulijan, joka käski vaikenemaan. Terapeuttini sanoi -Kuuntele. Ja minä kuuntelin. Väitin vastaan, vihasi, hangoittelin ja uhmasin. Mitä hittoa! Kyllä minä itseni tunnen, sillä olenhan elänyt, ajatellut, itkenyt ja tuntenut. Olen tehnyt päätöksiä, ratkaisuja ja muutoksia. En jää paikoilleni, uskallan yrittää ja olen avoin. Mitä hittoa pitäisi vielä ymmärtää ja tajuta? 

Uupumatta elämä vaivutti polvilleen. Tuli terapeutin lisäksi myös muita, jotka vaativat kuuntelemaan, puhumaan ja lisää itkemään. Vuoristorata oli pitkä, vuosien mittainen ja ikiaikainen rata vain jatkui ja jatkui. Ei loistanut valo, ei tunnelin päässä eikä paistanut aurinko risukasaan. Haa, tuumasi elämä ja tahtoi ravistella viimeisetkin uhrin rippeet helmoistani. Kyykkyyn uudestaan. Sanoita, sanoita minulle sanottiin. Avaa, älä peitä, niin vaadittiin. Ja lopulta tuli käsky -Nauti, naura ja iloitse. Kuinka maahan tallottu, sielu rikottu ja sydän särjetty voi niin tehdä? Kyllä voi.

Olen onnekas, että tulin itsestäni ulos. Helpotuin, kun lakkasin olematta mitään ja sen kautta minusta tuli kaikki se, mikä olen. Sanojen avulla, kertomalla ja paljastamalla. Itkin itseni näännyksin ja nykyään itken ilosta ja onnesta. Pieni itku pääsee joskus haikeudesta ja vanhan minän muistoksi. Joskus meinaan jäädä kiinni varjojen liepeisiin ja vaipua takaisin tottumuksesta. En tahdo takaisin. Olen opetellut uudet tavat. Uudet tavat rikkovat kulisseja ennen kuin ne ehtivät rakentua. Uudet tavat avaavat suun ja tuottavat ulos ajatukset ja ne eivät enää palaa takaisin tyhjinä, eivät äänettöminä eivätkä ilman sisältöä.

Siksi en enää pelkää, koska ei ole mitään pelättävää. Ei mitään sellaista, jonka kukaan voisi minulle kertoa ja en sitä itsestäni jo tietäisi. Ja kun minä avaan elämääni, niin avaan sitä oman itseni kautta, joten miksi pelkäisin, silloinhan pelkäisin itseäni. Ja sen minkä tahdon pysyvän salassa, niin sen pidän vain itselläni. Vain minulla, itseni sisällä suojassa. Sen jälkeen kun avasin itseni, on minulla ollut turvallista elää. Ja nyt olen matkalla kohti uutta…..Uutta, joka vielä yllättää ja laittaa ehkä aseuttumaan polvilleen, mutta minulla on taidot nousta sieltä ylös, enkä tee sitä enää yksin. 

En pelkää sanoja, en pelkää elämääni, en ole yksin. Minä vain elän.