Lunta lumikolalla kuljettava lapsi on liikuttava näky. Hän kasaa lisää lunta rakentamaansa lumimajaan muodostaen päässään olevaa unelmamajaa näkyvään muotoon. Hän ahertaa ja taputtelee hieman kovaa lumikokkaretta, joka asettuukin tahdon mukaisesti vahvistaen vasemman puoleista seinää. Katselen hetken vähän kauempaa, lähestyn ja harmittelen särkeväni läsnäolollani tunnelman, joka vaikutti ainutlaatuiselta. Sanat rikkovat hiljaisuuden ja katse jonka kohtaan on surumielinen ja vastaukset jotka saan ovat asialliset, mutta vaikuttaa ettei hän olisi tahtonut niitä ääneen sanoa. Sanoo kuitenkin, koska niin aikuiset ovat opettaneet ja tämä maailmaa olettaa kaikkien olevan valmiita kohteliaaseen keskusteluun koska vain, kysymättä haluaako lapsi puhua. Meillä on edessä yhteinen päivittäinen hetki, joka kulkee minun ajatusten ja vaatimusten mukaan, koska niin koulua käydään. Tämä lapsi ei asu kotonaan, koska ei voi. Tämä lapsi syntyi täydellisenä. Nyt häntä kutsutaan erityiseksi. Eikö erityisyys olekaan tavoiteltava asia? Miksi sanasta erityinen tulee liian erityinen, kun lapsi ei olekaan kasvaessaan niin täydellinen, kuin syntymänsä hetkellä?

Kuinka moni meistä vaivautuu katsomaan näkemiänsä tilanteita tarpeeksi tarkkaan? Kiukutteleva lapsi on ärsyttävä, kun sellainen osuu kaupan kiireisillä käytävillä sinun eteesi. Väistämätön ensitunne on kiukku ja se heijasteleekin tarkkailemasi lapsen tunnetilaa. Ehkä käy mielessä, että kukahan tuonkin on kasvattanut. Ehkä mielessä vilahtaa omat tilanteet ja ne vääristyvät suloisesti muotoon, jossa itse olisi toiminut toisin ja lapsi olisi kulkenut kauniisti perässä, valittamatta ja vaatimatta karkkia viimeistään kassan kohdalla. On kenties sinun ainoa vapaapäivä ja sielusi kaipaa rauhaa ja tuo selvästi hemmoteltu lapsi pilaa sinun hetkesi ja keskeyttää ajatuksesi valitessasi teelaatua, joka illalla päätyy uuteen ihanaan käsinmaalattuun kuppiin. Jos tilannetta tarkkailisi laajemmin saattaisi nähdä sivummalla kärsivällisesti seisovan aikuisen, joka antaa lapselle hetken tilaa raivota. Aikuisen tarkoituksena ei ole sallia moista käytöstä ja hänen tavoitteena on kääntää tämä hetki oivaksi kasvatukselliseksi tuokioksi. Kasvatusosio saa odottaa sen hetken, että lapsen tunnetila tasaantuu ja hän kykeneen vastaanottamaan yhteiskunnan vaatimia käyttäytymisnäkemyksiä. Aikuinen ei ehkä ole oma vanhempi. Lapsen käsityskyky ei ehkä vastaa ikäistään lasta ja hän saattaa olla täysin paniikissa, koska on ensikertaa kaupassa, eikä tiedä kuinka siellä tulee käyttäytyä. Ehkä katsoamasi lapsi on erityinen, joka opettelee olemaan ihan vaan tavis. 

Miksi me edelleen oletamme kaikkien olevan samankaltaista massaa? Samaan aikaan lehdet huutavat, että jokainen on ainutlaatuinen ja merkityksellinen omanlaisenaan. Hyvä niin, mutta erityislapsilta ja -nuorilta emme sitä hevin hyväksyisi. Vammaista, sellaista jonka vamma selvästi näkyy, voimme paremmin sietää. Ehkä hieman sääliä ja huokaista helpotuksesta, että onneksi omani ei ole vastaavanlainen. Mietteissä saattaa käydä onnentunne omasta täydellisestä lapsesta ja näin toki saa ollakin. Itsekin olen näitä ajatuksia päässäni pyörittänyt. Ulkoisesti erilaiselta hyväksymme helpommin poikkeavan käytöksen. Siedämme sitä ja annamme rahaa keräyksiin ja katsomme myötätuntoa tuntien hyväntekeväisyysgaaloja. Mutta entä silloin, kun ulospäin ei näy neurologiset vammat ja ongelmat. tunne-elämän pulmat tai vanhempien aiheuttamat vaikeudet. Normaalin näköinen, joten miksi käytös ei ole oletusten mukainen. Selvästi erityinen, joten hänet on laitettava jonnekin erityiseen paikkaan ja erityisesti hoidettava. Tulkoon esiin sitten, kun on normaali.

Vuosien varrella olen tutustunut moneen erityiseen. Sanonpa sen, että en vaihtaisi noita hetkiä mihinkään. Pinnan alla on usein lapsi, joka ymmärtää oman erityisyytensä. Syyttää siitä ehkä itseään ja tiedostaa, että kaikki tuo meidän normaalina pitämämme ei koskaan ole hänen elämäänsä kuuluvaa. Hän mahdollisesti haaveilee työstä, parisuhteesta ja omasta autosta, mutta ei koskaan niitä ehkä saavuta. Hän ei valitse kouluansa mitä tahtoisi käydä, vaan hän sijoittuu oppilaslistalle erityisammattikouluun tai erityisluokalle. Autokoulu on hänelle mahdollisesti täysin saavuttamaton samoin kuin työpaikka, jota varten hän on käynyt useita vuosia koulua, vain huomatakseen ettei onnistu. Pääseekö hän naimisiin ja voiko hänestä tulla vanhempi? Hän ei hallitse raha-asioitaan, vaikka ne on hänelle 100 kertaa kerrottu. Miksi ihmeessä asiat eivät painu hänen kaalinsa? Koska hän on erityinen. 

Mietin näitä ja tunnen piston sydämessäni. En aina jaksa olla tietoinen, että vastassani oleva lapsi tai nuori kantaa repussaan taakkaa, jota me aikuiset emme mistään hinnasta suostuisi kantamaan. En aina tahdo olla riittävän kärsivällinen huomioidakseni erityistarpeita, joita kysyvä katse pyytää. Odotan ja vaadin usein sellaista mikä on lapselle täysin mahdotonta. Miksi? En kykene asettumaan erityisen asemaan vaikka sitä yritäisin koko tahdollani. Näen maailman toisin. Se ei ole kuitenkaan lupa ajatella, että näin on oltava, koska minun näkemykseni on olevinaan oikea ja parempi. 

Siis istun ja käyn vakavaa keskustelua itseni kanssa. Teen tätäkin usein. Kerron kerta toisensa jälkeen itselleni, että erityinen on täydellinen sellaisen kuin hän on. On minun tehtäväni yrittää muokata häntä ympäröivää maailmaa niin, että hän löytää keinot pärjätä siinä itsenään. On minun tehtäväni olla ensimmäiseksi arvostelematta kun näen ns. normaalista poikkeavaa käytöstä. En voi tietää mitä taustalla on, joten pidän suuni kiinni ja yritän muistaa omia epätäydellisiä piirteitäni. Yritän. Välillä onnistun ja välillä en. Sen lupaan, että välitän aidosti. 

Kaikki lapset syntyvät täydellisinä. Kaikki ovat ansainneet rakkauden, suojan ja huolenpidon. Kaikki ovat erityisiä.