Arvoton suorittaja

Miksi hän ei tervehtinyt? Kulki vain ohitse, melkein hipaisten olkapäätäni. Tunsin hänen käyttämänsä hajuveden tuoksun ja se jäi viipymään nenääni, kuin kiusallaan. Olimme sopineet, että tapaamme pikaisen palaverin merkeissä yhteisen hoidettavan asian vuoksi, mutta olinkin hänelle näkymätön työpaikan käytävällä. Mitä olin tehnyt? Olinko ollut sopimaton sanomisissani, olinko tehnyt jotain väärin vaiko jättänyt tekemättä? Väistämättä kehoni reagoi hetkeen ja tunnen punan hiipivän kaulan kautta poskilleni. Olen aivan varma, että työkaverit huomaavat alennustilani ja he tietävät varmasti mistä ohikulku johtui. Vessaan. Hengitän. Itku ei ole kaukana.

 

Tunnen kevyen kosketuksen hartioillani. Tuo ohitse kulkenut pomo hymyilee ja kysyy -Onko minulla aikaa sovittuun keskusteluun? Ryhdistäydyn. Tietysti, vastaan, seuraan huoneeseen, istun ja ihmettelen muutosta. Keskustelun tuloksena on suunnitelma ja tavoitteet. Lopuksi saan kiitosta hyvin tehdystä työstä. Mitä minä en nyt ymmärrä?

 

Kuvailtu tilanne ei ole  ainutlaatuinen. Se ei ole yksin kokemusteni kirjossa, mutta toistuessaan se on aina yhtä voimakas ja ehdottoman varma. Sisäinen dialogi käynnistyy välittömästi ja vika on aina minussa tai siinä mitä olen tehnyt. Se mitä olen tehnyt, on mielessäni aina väärin, sopimatonta tai hutiloiden suoritettua. Sisäinen ääneni vähättelee suoritustani ja moittii sitä kelvottomaksi. Tönin itseäni kohti häpeän nurkkausta ja sätin sihisten itseäni toimimaan seuravaalla kerralla paremmin. Kehut eivät tartu minuun vaan liukuvat olkapäiden kautta selkään ja valuvat maahan asti käyttämättöminä ja turhina. Kehut ja hyvin tehty työ eivät ole minun sarkaani. Olen tottunut moitteseen ja kehotukseen tehdä paremmin. On myös vaaditu olemaan pyytämättä, saati sitten vaatimatta itselleni mitään. 

 

Pohdin, että miksi tekemäni ei saavuta toivomiani tuloksia. Raaka ylityömäärä tai jaksamisen ylittävä raataminen ja tuloksena epäonnistuminen. Muiden ihmisten tekemiset loistavat omieni rinnalla kirkkaasti ja pyrin samaan. Hymyilen. Kuuntelen. Teen, teen ja teen. 

 

Olen osallisena taloyhtiön hallitukseen, koti- ja kouluyhdistyksen sihteeri, opiskelen, teen töitä, olen yh-äiti, suren menetettyä lastani, teen ruokaa, nukun, siivoan, olen ystävä, vastaan puheluihin vaikken jaksaisikaan, osallistun pihariehaan…..Mikään ei riitä. 

 

Istunpa pimeässä, romahdan. itken ja nyyhkytän puhelimeen. Nenästä valuu räkää ja sanat ovat sekavia. Toisessa päässä on järkevä nainen. Kuuntelee ja pian postilaatikosta tippuu aika mielenterveystoimistoon. Menen. 

 

Alkuun olen vihainen ja mökötän. Väittää tuo nainen, tyynen ilmeensä kera, että minun on sanottava ei. On oltava itsekkäämpi. Olen reipas, kelvollinen ja olisi kiitoskin annettuna vastaan otettava. Väittääpä vielä, että minä itse luon odotukset, luon omat sisäiset ankarat keskustelut ja teen aivan omia johtopäätöksiä. Armollisuutta itseä kohtaan, aikaa ja tilaa lempeyteen. Vielä vänkään vastaan. Höpisee omiaan tuo nainen. Ei tiedä elämästäni. 

 

Kuluu vuosi ja kuluu toinen. Suostun kuuntelemaan tuota tyyni-ilmeistä naista ja kuuntelen hiljalleen myös omaa sisäistä ääntä. Sitä toista, joka on ollut hiljaa sivussa, odottaen vuoroaan päästä esiin. Vuosia on tuo toinen sisäinen minäni kerryttänyt sisua ja voimaa. Nyt esiin päästessään se ei enää suostu vaipumaan syvyyksiin, ei olemaan hiljaa. Kertoo minulle, lempeällä äänellä, minun olevan riittävä, myös silloin kun en riitäkään. Virheet ovat rikkaus ja ohitse kulkevalla ihmisellä saattaa olla jotain minusta riippumatonta ajateltavaa. En ole maailman napa, ainoa jonka pitäisi tehdä enemmän ja suoriutua siitä virheettä. En ole korvaamaton. 

 

Opin. Opettelen edelleen, vaikka noista ajoista on jo vuosia. Suren sen aikaisen naisen puolesta ja tunnen syvää myötätuntoa häntä kohtaan. Paijaan hänen hiuksiaan ja pyydän anteeksi armottomuudesta. Olen onnellinen hänen puolestaan, että hän ei ole enää uhri vaan oman elämänsä kuningatar. Mutta vieläkin, aina joskus, joudun muistuttamaan itseäni, etten vaivu suorittamaan tuntien itseni arvottomaksi. 

 

Kuinka voisi estää ettei kukaan noin kokisi? Rakastamalla. Kannustamalla. Sallimalla virheet. Sallimalla epätäydellisyys. Olemalla lempeä. Suorittamalla sopivasti ja arvostaen. 

 

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä

Hyvää syntymäpäivää lapseni, sinne jonnekin…..

24- vuotias nuori nainen on opiskeluissaan hyvässä vaiheessa. Hän jaksaa kiittettävän hyvätahtisesti pysyä suunnittelemassaan ja rästiin jääneitä tehtäviä ei ole. Kaikki on ajan tasalla, sillä nuori nainen on pienestä pitäen ollut päättäväinen ja niin tahtoessaan tehnyt sen mitä haluaa. Hiukset ovat hieman tummenneet lapsuudesta, mutta vaaleat ne edelleen ovat. Letit, jotka ovat nyt kovin muodissa, sopivat nuoren naisen päähän. Ovathan hiukset paksut ja hyvin hoidetut. Vaatetus ei seuraa ehkä ihan päivän trendejä, sillä tämä nuori nainen kulkee omia polkujaan. Hän käyttää värejä, hameita jos siltä tuntuu, sillä pikkutyttönä prinsessavaihe jäi väliin. Katse on utelias ja valpas. Nuoren naisen vierellä kulkee koira ehkä jopa kaksi. Nuori itsenäinen nainen on ihastunut, mutta pohtii vielä ilmaistako tunteensa vai vieläkö katsella kaukaa. Näin minä kuvittelen lapseni. En tiedä, enkä koskaan saa tietää, sillä sinä olet kuollut.

 

Tänään on syntymäpäiväsi. Täyttäisi 24, joten kävin haudallasi sytyttämässä kynttilän. Pakkasta oli 20 astetta, joten en jäänyt pidemmäksi aikaa. En siis kiirehtinyt pois, mutta palelin. Sinua ei enää palella, ainakin näin luulen.

 

Luulin aikoinaan, että en selviä surusta. Luulin, että muistosi jahtaa minua unissani, mutta vierailet niissä toivottaman harvoin. Pyydänkin sinua käymään unien maassani, sillä aina käytyäsi, on minun hyvä olla. Herään ja kuluu henkäyksen kokoinen hetki, kunnes tajuntaani tulevat sinun kasvosi. Ne ovat pienen tytön, koska en kykene niitä aikuiseksi muuttamaan. Olen kuitenkin pyrkinyt kasvattamaan sinua ikäsi mukaan, sillä olethan jo 24. Pahoittelen, että käännän pääni välillä pienten tyttöjen perään heidän ohikulkiessa, mutta katson vastapainoksi myös nuoria naisia ja haaveilen. Luulen näkeväni häivähdyksen siitä millainen ehkä olisit. Väliin haaveilu tuntuu kuitenkin pahalta, sillä tajuan sen myötä menetykseni. Pallottelen tunteitani ja kuvitelmiani näiden kahden iän välillä ja epäonnistun melkoisen vahvasti. Tiedän, että sinä et siitä pahastu. Voin kuvitella sinun hymyilevän tälle tuumailulleni, ehkä jopa nauravan. Luulen liikaa.  Luuleminen on siis aivan turhaa, mutta voin kertoa lapseni, että näin me maan päällä kulkevat aika ajoin teemme.

 

Pyydän sinulta välillä apua. Tuntuu jopa lohdulliselta tietää, että sinä olet siellä jossain, kuiskauksen päässä. Puheeni sinulle on äänetöntä. Kuulet minut silloinkin, kun en ehkä tahtoisi. Veljiisi verrattuna taidat tuntea minut hyvin, jopa läpikotaisin. Veljiesi taipaleelle apua usein pyydänkin. Äitinä en riitä kaikkeen ja tiedän, että he ikävöivät sinua. En tiedä, mutta luulen, että heidän ikävänsä on myös sanatonta ja pysyvää, joten on hyvä, että olet taitava lukemaan äänettömiä viestejä. Pyydän sinua kulkemaan myös  siskosi rinnalla. Hänen, joka ei sinua muista, mutta tuntee syvästi. Siskosi kysyi erään kerran, että onko hänellä lupa surra sinua, vaikkei tuntenutkaan sinua. Olihan hän pieni ja asui eri perheessä, sinun lähtiessä maallisesta vaelluksesta ajan toiselle puolelle. Tuon kysymyksen edessä olin hetken hiljaa, sillä en kyennyt puhumaan. Nielin itkuani ja toivoin äänettömästi sinua paikalle. Tulitkin, näin uskon. Olen tuon kysymyksen jälkeen, aina siskosi tavattuani, pyrkinyt puhumaan sinusta kaiken sen, minkä hän tahtoo kuulla. Sinua kaipaa moni muukin ja muistaa, mutta apuasi pyydän eniten sisaruksillesi, sillä he sitä eniten tarvitsevat. Kuljethan siis heidän rinnallaan. Moittiakin saat, jos siihen on tarvetta, mutta muista myös kannustaa. Tunnet ajan kanssa myös heidät paremmin, kuin me aikuiset, joten ole oppaana.

 

Voin hyvin. Olen pitänyt lupaukseni ja kulkea eteen päin liikaa surematta. Suruni on haikeaa. Ihan erilaista kuin aikoinaan, mutta sen sinä jo tiedätkin. Yllätät kuitenkin välillä ja saat minut pysähtymään, itkemään ja vaipumaan polvilleni. Noina hetkinä hengityskin sattuu. Ehkä teet sen siksi, että muistutat minua siitä, mistä olen lähtenyt ja mihin olen päässyt. Ehkä nuo hetket ovat tarpeen, jotta tajuan suruni muuttuvan ja elämän vievän eteen päin. Kiitos, että olet auttanut matkallani. Kiitos, että henkäilet välillä poskeni vasten ja äänettömästi saat näkemään kuinka kaunista ja hyvää elämäni onkaan.

 

Hyvää syntymäpäivää lapseni. Minun tyttäreni.

 

Rakkaudella äiti.

 

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Syvällistä