Naislaif

24.10.2015 Naislaif

Ulos itsestä

On ollut, jo useita vuosia, aika sekä tarve tulla ulos itsestään. Oma itse on ollut koteloituneena syvälle itsen uumeniin. Siellä se on hykerrellyt, rakentanut pesää ja sisustanut sydämensä kyllyydestä. Ihan itse ja omin ajatuksin päästämättä juuri ketään sisään puhumattakaan ulos tulosta. Pientä sievää pintakeskustelua, sivistyneesti tietenkin tai oikeastaan riippuen seurasta, Kirosanat eivät ole vieraita, ei rietas jutustelu, mutta yhtä kotoista on ollut syvällinen ajatusten jakaminen. Oma itse oli riippuvainen seurasta ja odotuksista mitä vastapuoli tietämättään asetti. Tuntosarvet venyivät, haistelivat ja tutkailivat ilmapiiriä. Hmmm.. ahaa..tänään siis tätä ja niin oma itse vaihtoi asetukset. Sen esikuva oli kameleontti. Kuinka ihanasti ja sujuvasti vaihtoikaan tuo vaihtolämpöinen asuaan, sulautuen taustaan, huomaamattomaksi. Mikähän sen oma väri on?

Ei suostunut oma itse helpolla tulemaan esiin. Ei suinkaan. Se vänkäsi ja jarrutteli. Se tarrasi kiinni aivopoimuista ja sai aikaan melkomoisen päänsäryn. Välillä se katosi. Kehon sisäisissä iltauutisissa luettiin katoamisilmoituksia. Kehotettiin ystävällisesti, mutta tiukasti, itseä tulemaan esiin. Hänestä oli huolissaan koko keho ja mieli. Keho otti osaa ajankohtaisohjelmiin. istui haastateltavan hieman lysyssä istuen. Se oli väsynyt puskemaan siihen kertyneitä myrkkyjä poskipäiden kautta ulos. Iho huusi apua. Se oli täysin vakuuttunut, että paha olo tuli jostain sisältä. Iho halusi kuitenkin vain loistaa, olihan se ensimmäisenä näkyvissä. Hetkinen, huusi suolisto! Tervetuloa tänne alas. Keskustelu mahdotonta, johtuen pihinästä ja kurlutuksesta. Selkä parka, vaivainen, ei autttanut mikään määrä lepoa. Liikuntaa prkle…se huusi! Keho kohotti kysyvän katseensa haastattelun loppupuolella ja kysyi -Eikö tämän ole jo aika loppua, enkö jo ole kantanut tarpeeksi? Missä olet, sinä oma itse? Ja kadonnut itse vääntäytyi esiin. Oli tällä kertaa piiloutunut varpaiden tasolle. Siitä tuloksen liikavarvas, joka aika ajoin vihoittelee. Katkerana muistelee noita aikoja.

Keho luuli saaneensa ylivallan omasta itsestä ja hehkutti voitonriemuisaa jaarittelua kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella. Ja kovin monihan ei jaksanut. Mistä apu? Mielestä tietysti. Se oli toimitettava keskustelemaan jonkun sellaisen kanssa, joka ymmärtää monimutkaisia ajatuspolkuja, on hyvä avamaan umpisolmuja ja osaa ojentaa nenäliinoja niitä tarvittaessa. Mieli suostui ja keho kiitti.

Ei kestänyt päivää, ei viikkoa. Pyh, kestipä monta vuotta. Kertoipa väsähtäneelle mielelle hyvä keskustelukumppani, että hyvät ovat pohjat joille rakentaa. Tämä sokkeli onkin valettu ensiluokkaisista materiaaleista. Kertoipa eräänä päivän senkin, että seinät ovat valmiina, ikkunat päästävät sisään valoa ja ovet päästävät sekä sisään että ulos. Nyt tarvitaan sisustusta, värejä mahdollisimman isoilla pensseleillä vedettyjä. Hienosäätöön tarvitaan pieni suti, jonka jälki näkyy juuri ja juuri.

Odotus palkitaan. Keho ja mieli eivät olleet antaneet periksi vaan olivat uskoneet omaan itseen. Se ei enää katoillut. Viettipä välillä omaa aikaa, piilotelleen hetkittäin lapaluiden välissä. Varpaita se ei uskaltanut lähestyä, vielä kiukuttelivat pakoreissuista. Oma itse kehräsi kuin kissa, venytteli nautinnollisesti ja paistatteli auringon valossa. Sillä oli sanottavaa. Se ei kysellyt lupaa keltään, kuunteli toki ja jos koki kiusallista tunnetta, niin vaikeni, mutta hymyili salaa itsekseen. Myhäili ja nyhjäili kaikilla ennen väliin jääneillä kulmilla. Raukeasti asteli uusilla kujilla. Nukkui kun nukutti ja söi kun huvitti. Kehon mielestä vieläkin hieman epätervellisesti, mutta eipä jaksanut sekään siitä suuremmin jupista.

Valmis oli oma itse. Valmis tähän hetkeen ja tähän elämään. Se tiesi, että opittavaa on vielä, joten todistusta ei saa menstyksestään. Ei, se on tiedettävä sisällään.

Ja nyt minä kirjoitan itseäni ulos. Kirjoitan, sanoitan minua, niin kuin minä sen koen, niin kuin minä tämän kaiken näen. Haluanko olla hauska vai vakava. Haluan. Sanat, jotka ovat odottaneet vuoroaan kiltisi jonossa, ryysäävät nyt auenneesta ovestä. Ei, ne eivät kysy lupaa missä järjestyksessä niiden olisi tultava. Asettuvatpa vaan satunnaiseen jonoon, muokkaantuvat matkalla ja kukaan ei loukkaannu jos se jää tästä välistä pois. Ne odottavat ja tulevat aivan varmasti uudestaan. Minä kirjoitan itseäni ulos ja sen kauta pidän itsestäni enemmän. Sen minkä säilytin, on kameleontin kyky sopeutua. Teen sen nyt vain seuratakseni, oppiakseni, en enää piiloutuakseni.

Minä tulen ulos omasta itsestäni, eli elän.

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään

23.10.2015 Naislaif

Vanhempi ja vähän nuorempi

Ikkunasta katsoessa näkyy, kuinka tuuli kuljettaa tihkusadetta vaakatasossa pieninä pilvinä, jotka tarrautuvat tiukasti kiinni vastapäisen kerrostalon seinään. Seinä muuttuu hiljalleen vaalenaharmaasta tummemman sävyiseksi. Sisällä on lämmintä ja lämminhenkistä. Seurassani on rouva 75 v. Puhe kulkee edestakaisin verkkaisempaan tahtiin, kuin useimmissa keskusteluissa. Enkä aio sanoa, että vanha ja viisas, jonka jokaista sanaa tutkiskelen ja tuumailen. Tai kyllä teen niinkin, mutta en omaksu kaikkea ja olen usein myös eri mieltä. Ja yllättäen tämä on vastavuoroista. Rouva kuuntelee minun juttujani, pureskelee niitä ennen kuin nielee ne tai sitten on nielemättä. Kaksi naista, eri ikäisiä, eri kokemuksin keskustelee ja on välillä ihan hiljaa.

Aiemmin alkuviikosta soi puhelin ja kuulin kohteliaan kysymyksen -Tulisitko auttamaan? Tulisin, oli vastaus oli sitten avuntarve mikä tahansa. Tämän rouvan avuksi haluan mennä, en ehkä ihan kaikkien muiden, mutta tämän naisen pyynnöstä ihan varmasti. Rouva on minun ex-anoppiehdokas, joten olisi luullut, että viisi vuotta sitten hän olisi jäänyt menneisyyteen poikansa ohessa. Vaan eipä jäänyt tämä rouva. Olemme istuneet useita kertoja punaviinilasin ääressä ja hihitelleet minun miesjuttujani. Olemme arvostelleet, ihan varovasti vain, muita kanssaeläjiä ja taivastelleet uutisia maailmalta. Emme näe usein, mutta nähdessämme ei ole kiire. Terassilounas ja lonkero kesäiseen aikaan on viehättävää, kun seurana on rouva huulillaan uutta huulipunaa ja harmaat hiukset ovat tyylikkäästi kammatut, Hieman hävettää oma nuhraantunut olemus. Minä, huomattavasti nuorempi, muka niin nainen ja missä on huulipuna? Missä on hame? Tarkastelen taas muka-muka naiseuttani ja lupaan tehdä tarkistusta.

Avun tarve oli hautajaisiin leipominen. Vainaja on rouvan siskon poika. Pojan äiti on haudattu jo muutama vuosi sitten ja nyt poika seuraa äitiään. Liian aikaisin voisi sanoa, mutta kun tunnen miehen, niin ehkä aika oli jo ihan oikea. Aina ei pitkä ikä tuo seestymistä, keinutuolissa hiljalleen keinumista, vaan on vain väkisin sairaana kulutettuja kituuttavia vuosia. Omaisia ei juuri ole. Pojan isä myös vanha, väsynyt ja sairas. Apu siis tarpeen. Rouva on tehnyt kovasti töitä, jotta on saanut saattoväkeä haudattavan viimeiselle taipaleelle. Sää jotenkin sopii meidän leivontahetkeen ja tunnelmaan.

Uuni lämpenee ja odottaessa on hyvä vaihtaa kuulumisia. Asiaan kuuluu, että kuormasta syödään, maistellaan ja varmistetaan levonnaisten laatu. Asiaan kuuluu myös nauraminen, kun kerman sekaan tippuu suolapurkki, joka ei suostu avautumaan kovasta yrityksestä huolimatta. No, tämä purkki imaisi kermaa sen verran, että on otettava varapurkki käyttöön. Ei haittaa. Eikä haittaa myöskään lattialle tipahtavat murut. Kaksi naista liikkuu keittiössä harmonisesti, toisiaan väistellen ja toisiaan auttaen. Pieni tippa punaviiniä kuuluu tilanteeseen. Vain pieni tippa, olenhan autolla liikkeellä. Hyvä syy istua hieman pidempään ja katsella sateen sävyttämää pimentyvää iltaa.

Tiedän, että lähdettyäni rouva jää yksin. Yksinolo on hänelle sopiva olotila, ainakin jossain määrin. En pysty täysin varma olemaan onko asia näin, mutta ainakin toivon. Ajelen mieheni luo, hänen jonka olen onnekseni elämääni löytänyt. Rouvan mies on vanhainkodissa, Istuu pyörätuolissa eikä tunne enää vaimoansa. Olin mukana, kun tämä aviopari ei enää ole pari sen varsinaisessa merkityksessä. On surullista seurata, kun vaimosta tulee ensin hoitaja ja sitten vain nainen, joka joskus käy istumassa vieressä. Nainen tuo rypäleitä, tuo pullaa ja sulkaata, mutta on tuntematon ja hänet unohdetaan heti oven sulkeuduttua. Kädestä kiinni pitäminen ei ole kaunista ja hellää vaan kiusallinen tilanne toisen mielestä tuntemattomalta. Katse ei kohtaa kuin ohimennen, väistäen ja tuntematta. Takana yli 50 vuotta yhteistä taivalta. Lempeä ja toista varten tehtyjä tekoja. Rouva on joutunut, ilman tahtomattaan, luopumaan aviomiehestään ja pukemaan häntä vaippoihin. Yksin olo on siis osin helpotus raskaan hoitamisen jälkeen. Luulen kuitenkin, että rouva istuisi mielummin miehensä kanssa katselemassa ikkunasta ulos. Ei mene elämä, niin kuin toivoo ja luulee.

Paljon luopumista on edessä. Onnekseni en tiedä joudunko luopumaan rouvan lailla miehestäni vain onko tilanne kenties toisinpäin. Ja miksi sitä surra. Rouva hymyilee punaviinilasin ylitse ja on onnellinen rakkaudestani. Aikoo lienee suunnata matkalle hautajaisten jälkeen. On ystäviä ja on paikkoja näkemättä. On vielä elämää elämättä…..

Suhteet Oma elämä Rakkaus Hyvä olo