Lähdin viikonlopuksi Savoon serkkuni luokse. Tavoitteena katsastaa pitääkö sanonta ”Mitä serkumpi, sitä herkumpi” paikkaansa. Jos näin olisi känyt olisi tulos ollut herkullinen. Laki lienee sallii serkusten naimisiin menon, mutta samaa sukupuolta olevia ei vielä muuta kuin rekisteröidä. Voin jo tässä vaiheessa paljastaa, että tapamminen sujui täysin platonisissa merkeissä ja kumpikin meistä jatkaa suhdettaan nykyisen miehensä kanssa.

Lähdin ajelemaan sijaisuupäivän päätteeksi uskollisella Toitskulla. Meillä oli sopimus, että hän toimii ja kuljettaa, vaikka en ollutkaan muistanut tarkistaa öljyjä, puhumattakaan rengaspaineista.  Keltainen moottorivalo on ilokseni paistanut kojelaudalta, mutta se ei kuulemma välttämättä tarkoita yhtään mitään, joten luotan saamiini arvioihin ja starttasin. Muistin onneksi tankata salmiakkisekoituspussin sekä pullollisen lähdevettä merkkiä Rainbow. Läheltä käytti, etten ottanut vahingossa kivennäisvettä. Yllätys avatessa olisi ollut ikävä, koska suurin osa olisi löytynyt todennäköisesti sylistäni ja se osa mikä olisi mennyt suusta alas, olisi aiheuttanut röyhtäisyjä. Onnistuin siis hyvin ja matkalle minua saattelemaan lähti Valio-myrsky. Kumpi pääsisi ensiksi perille, olikin jännittävää matkan viihdykettä.

Jotakuinkin rintarinnan Valio ja minä suuntasimme Savoa kohden. Ilmatieteenlaitos oli onnistunut ennusteessaan ja Valio tökki Toitskua kylkeen aina aukealle saavuttaessa. Yksin ajelu on hauskaa. Alkumetreillä juorusin antaumuksella tyttöpuhelun ja kuinka ollakaan, löysin itseni Joutsasta ennen kuin huomasinkaan. Ulos autosta, venyttelyä ja Valion tuomia tuulahduksia kulki mukavasti paidan alle ja siirryin sisätiloihin. Vaikka ajelu yksinään onkin ihanaa, niin yksin syöminen sitten taas ei ole. En kerta kaikkiaan kykene rauhalliseen ruokailuun ajan kanssa, vaan tungin muikkuja suuhuni ruuhkalusikalla ja jätin kahvin juomatta. Laitoin viestiä miehelle ja liitin loppuun suukkoja. Serkun viestistä jätin suukot pois ja vastauksessa tuumattiin, että tytöillä tulisi kiirus siivota ennen saapumistani. Kiva, minua siis odotettiin. En ole ennen käynyt serkkuni luona, enkä siis tavannut hänen perhettään. Miestänsä en tavannut vieläkään, koska hän oli suunnannut itsensä hirvimetsälle, kuulemma tai niin minulle ainakin sanottiin.

Saavuimme perille yhtä aikaa, Valio ja minä. Astuin autosta ulos ja ensimmäinen asia jonka havaitsin oli paskan haju ja pihalla kirmaavat tytöt. Nämä kaksi asiaa eivät liittyneet toisiinsa. Tyttöihin ei liittynyt myöskään kuulemani kaakatus vaan se lähti pihalla irti juoksevista kanoista. Olin maalla.

Sisään astuessa vastassa on pitkä ja lämmin halaus ja kaksi alkuun ujoa pikku tyttöä. Tuossa tuokiossa kahvin ja vastaleivotun mustikkapiirakan jälkeen löydän itseni  pukemassa jalkaani kumisaappaita. En omista kumisaappaita, mutta onneksi serkku lainasi. Navetassa ihmettelin lypsyrobotteja, automaattista lehmän harjauskonetta ja imua sormissani. Imun aiheutti muutaman päivän ikäinen vasikka ja hänen vieressään oleva toinen pieni vasikka, imi serkkuni tytön mekkoa hartaasti. Ihan hetki. Kaukana kavala maailma ja kiire.

Juttelua, elämän lävitse käymistä ja tyttöjen höpöilyä. Ulkona huutava Valio ja pimenevä ilta. Lapsena olimme serkkuni kanssa tekemisissä mummolassa kesälomien aikana. Aikuisiällä monesta syystä johtuen oli tapaamisten välillä valehtelematta 30 vuotta. Nyt olemme kahtena viime kesänä pitäneet serkku-tapaamisen, johon on osallistunut seitsemän meistä yhdeksästä serkuksesta. Puuttuvat kaksikin on kutsuttu, mutta eivät ole päässeet paikalle. Tämä serkku ja minä olemme noissa tapaamissa löytäneet yhteistä säveltä, jota olimme nyt jatkosäveltämässä ja katsomassa syntyiskö tästä suurempikin teos. Ja voin sanoa, että syntyy.

Olin siis matkalla nykyisyyteen ja uuteen. Miksi siis puhun menneisyydessä poikkeamisesta? Siksi, että tapasin myös tätini ja toisen serkun. Eipä siinä sinänsä ihmeellistä luulisi olevan, mutta kun jutut menivät lapsuuteen ja niiden muistelemiseen. Tätini muisti asioita, joita minä en. Hän muisti kuinka olen ollut myö surullinen pikkutyttö, jota äitipuoli oli rumasti kohdellut. Samaa muisti serkkunikin. Taas muisto menneisyydestä ja lävitse käydyistä asioista uudesta kulmasta. Tuntuiko pahalta? Ei, sillä olin kovin huojentunut siitä, että sukulaiseni jollain tapaa ymmärtävät minua ja ovat kaikki nämä väliin jääneet vuodet olleet puolellani ja ajatelleet minua. Lohdullista siis ja eheyttävää.

Hauska yksityiskohta oli valokuva, joka on otettu noin 45 vuotta sitten. Mustavalkoisessa kuvassa istuu nuori pari. Minun vanhempani. Biologinen äitini, jonka muistan tavanneeni ensikerran 16- vuotiaana ja vakavailmeinen isäni. Isäni on ollut äitipuolen kanssa naimisissa jo lähes neljäkymmentä vuotta, joten tätä valokuvaa en olisi koskaan arvannut näkeväni. Etsin kuvasta itseäni. Osin löydänkin ja tuntuu kovin jännältä nähdä pala historiaani. Minulla on tätä ennen ollut äidistäni tallessa vain kaksi kuvaa ennen hänen lähtöään. Niissä kuvissa minä olen vauva. Nyt tämä kuva on edessäni ja mietin elämääni. Tuntuu jonkin verran kummalliselta ja toisaalta naurattaa. Aion näyttää kuvaa äidilleni, jonka luo matkustan viikonlopuksi. Isälleni ehkä en, koska luulen että tuon ajan muistot eivät ehkä ole niitä, joita hän haluaa muistella.

Matka on lähes päätöksessä ja se vaati vielä kotiin ajelun. Valio on muisto vain ja sen katkaisemat sähkötkin ovat jo palanneet. Ajelen ja syön salmiakkia. En halua puhua kenenkään kanssa vaan haluan tunnustella nykyisyyttäni pienellä palalla menneisyyttä.