Tänään on 15 vuotta tyttäreni kuolemasta. Istun tyhjän ruudun edessä ajatuksena kirjoittaa tuntemuksiani. Tyhjä ruutu ja tyhjä mieli. Radiosta kuuntelen hajamielisesti haastattelua, jossa puhutaan sielun hyvinvoinnista, lihottavista stressihormoneista ja itsensä kuuntelemisesta. Ajatukset viivähtävät pienessä vaaleatukkaisessa tytössä ja kummastelen puuttuvaa itkua. Yleensä annan itselleni luvan surra tiettyinä päivinä ja tiettyinä hetkinä. Hetkiä ovat tämä päivä, jouluaatto, tyttäreni syntymäpäivä, äitienpäivä ja jostain syystä koulujen päättäjäispäivä. Herkistyn asian äärelle myös koulujen jumalanpalveluksissa, erilaisissa pienten lasten juhlissa missä lauletaan ja tanssitaan sekä joskus ihan muuten vaan. Pääsääntöisesti en sure, en itke enkä kulje murheen murtamana, mutta joskus on surun päästävä irti ja ulos. Se pyytää lupaa ja se odottaa. Se malttaa odottaa hetkeä, jolloin minä annan sille luvan. Vielä lupaa ei ole mielellään annettu julkisilla paikoilla, ei muiden huomattavaksi eikä näkyvästi. Suru on saanut tulla esiin valittujen ihmisten edessä, mutta silloinkin vain hallitusti. Joskus se on karannut varoittamatta, täysin yllättäen minut sekä ihmisen joka vastapäätäni tai vieressäni istuu. Ja yllättäen en ole kaatunut niihinkään hetkiin, vaan olen saanut lohtua. Silti varoittelen surua ja itkua olemaan tulematta ilman valmistautumistani, ei ole sopivaa antautua tunteiden valtaan ilman omaa hallintaa. Onneksi suru on kuriton eikä siis tottele tahtoani.

Näitä pohtiessani edelleen hajamielisenä, mutta tyhjä ruutu täyttyen, kuulen radiosta ensisävelet biisistä, joka muutama kesä siten oli ns. voimakappaleeni. Alicia keys ja Girls on Fire. En ole tulessa vaan itken. Tulen sammuttavat kyyneleet virtaavat. Tuntuu hyvältä päästää sisään patoutunut suru tulvien. Rakastan tunnetta suruitkun jälkeen. Ei ole mitään mihin sitä verrata. Tyttäreni on näkyvä ja kuuluva kyyneleideni kautta. Annan hänen vallata muistoni ja ajatukseni. Kuulen hihitystä ja kuvittelen miltä halaus tuntuisi. 

15 vuotta on kuitenkin pitkä aika. 15 vuoden aikana ovat poikani kasvaneet aikuisiksi, olen opiskellut, olen seurustellut ja olen vaihtanut työpaikkaa muutamankin kerran. Olen myös löytänyt mieheni, uusperheen ja olen muuttanut kotia ja sen myötä myös paikkakuntaa. Olen tavannut lukemattoman määrän ihmisiä, olen vanhentunut ja sen myötä muuttunut. Kokemuksia on mittaamaton määrä. Kauniita kokemuksia, ikimuistoisia elämyksiä. Minua on rakastettu, vihattu, kuunneltu ja ymmärretty. Minä olen saanut antaa itsestäni paljon, niin työlle, ystäville kuin muille läheisille. Olen nauranut tuntemattomien kanssa, valvonut aamuun, humaltunut, kompastellut ja noussut ylös, olen syönyt syntisen hyvää suklaata ja maistanut ällöjä ruokia. Näen, kuulen, tunnen ja elän. Kuinka ihanaa se onkaan. Ja kun en oikein meinaa jaksaa, niin mitä sitten. Hitto. ihan sama. Silloin voin vain olla, istua tai maata, syödä tai nukkua tai tuijotella kuutamoa. En soimaa itseäni enää kovin usein, vain välillä, kunnes torun itse itseäni ja tuuppaan taas positiiviselle tielle. Katselen aurinkoon, mutta en suoraan, koska se polttaisi silmiäni.

En aina muista kertoessani tyttärestäni tuntemattomalle, että asia on suuri ja pelottava. Yllätyn joskus katsoessani hätääntynyttä katsetta kuulijan silmistä. Usea alkaa itkemään tai menee sanattomaksi. Tuolloin aina muistan, että kuolema on lopullinen ja usealle tuntematon kokemus. Ainakin oman lapsen menetys on kuulemma maailman pahin asia. Ei minun  mielestä, kun katson uutisia ja seuraan mitä maailmalla tapahtuu. Iltana jona tyttäreni kuoli maailmani pysähtyi ja musertui pieniin palasiin hetkeksi. Luulin, että en pysty elämään, koska siihen vaadittava hengittäminen sattui joka sisäänvedolla. Tuntui, että se oli siinä. Kummallinen on elämänhalu. Se ei anna jäädä paikoilleen eikä se anna minkään elävän päättyvän. Tuntuu siltä, mutta totta se ei ole. Vaikka usea vuosi menkin sumussa ja tuntui että mikään ei etene eikä mitään iloa ole olemassakaan, niin eihän se ole totta. Elämä on edennyt ja aika kuljettaa, kunhan sen vain huomaa. 

Itse en ole tehnyt etenemisen eteen juuri muuta kuin elänyt. Kuunnellut itseäni, antanut itsen myhriä ja myllertää epätoivossa ja surussa. Olen antanut luvan mököttää ja olla tekemättä. Ja kas vain. Elämä tökkii eteenpäin kuljettaa moniin suuntiin ja risteyskohdissa voin aina valita suunnan. Ja jokainen suunta vie ihan varmasti johonkin. Aina löytyy päämäärä. Ei ehkä se mitä kuvittelit eikä sen tien varresta, mitsä kuvittelit, mutta elämä menee eteenpäin. 

Tänään annan surun viivähdellä haikeana seuranani, mutta annan myös ilolle mahdollisuuden vierailla. Päivä on kaunis samoin kuin on tyttäreni.