Väliaikaista kaikki on vaan, laulettiin laulussa. Totta on ja sen kun aina muistaisikin. Mikään ei ole pysyvää ja kaikki muuttuu. En enää pelkää muutosta, vaikka perisuomalaiseen tapaan sitä vastaan joskus jurnutankin. Tuumaan, että miksi minä ja miksi juuri nyt? Eikö nyt vain voisi olla niin kuin ennenkin ja ikuisesti mielummin. Jos esim, joulu olisi ikuinen, painaisin jotakuinkin 150 kiloa ja juhannuksen jatkuessa ainiaan, olisin jonottamassa AA-kerhon ovella. Lisäksi en millään kestäisi murrosiän vaihteluita enkä vauva-aikaa ja sen valvomista. Pienen viattoman toiveen esittäisin ja se olisi seuraavanlainen. Jos jotain voisi pitää ikuisesti, nin olisi se kaksikymmenvuotiaan vartalo, kunto ja palautumiskyky. Mutta olkoon nyt, koska selluliitti on jo tullut tutuksi samoin roikkuvat tissit.

Kaikesta elämästäni ja kokemastani olen oppinut jotain. Ennen  vanhaaan, silloin kun kiirehdin ja pelkäsin, inhosin sanaa luopuminen. Miksi kaikesta on luovuttava? Tuntuu kovin lopulliselta ja ahdistavalta. Sanassa on synkkä sävy ja se hetimmiten tuomitaan negatiiviseksi. Sana parka. Eipä tiennyt päästessään sanakirjaan, että sitä väärin käytetään. Olen onnellinen, että olen voinut luopua vääränlaisesta avioliitosta, turmioon vievistä kavereista. tupakasta ja ylensyönnistä. Lisäksi olen voinut luopua syövistä ajatuksista. Sellaisista jotka salakavalasti ryömivät korvasta sisään, kuiskuttelevat juttujaan ja saavat luopumaan pahimillaan toivosta. Hiiteen olen saattanut korvamadot heittää, luopua ja saada jotain muuta tilalle. Luopumalla olen saanut paljon enemmän kuin sillä, että olisin pitänyt kynsin hampain kiinni jostain, mikä olisi ollut minulle vahingollista.

En jaksa riehaantua maailman tuulista, muuta kuin väliaikaisesti. Seuraan, tiedostan ja omaan omat mielipiteeni. Tuon ne julki salailematta, mutta osaanpa joskus olla hiljaakin, kaiken aikaa ääneen toitottamatta omaa totuuttani. Olen siitä ylpeä, koska aina en ole osannut olla hiljaa. Oli kuin olisin jäänyt pieneksi ja mitättömäksi, kuin minun olisi pitänyt todistaa koko maailmalle, että osaan ja tiedän. Tosin vieläkin saattaa osa ihmisistä pitää minun hiljaisuuttani kovin äänekkäänä ja paljon ajatuksia ulos tuottavana. Hmmm. Itsetutkiskelun paikka. No, jos tuotankin vielä enemmän kuin luulen, niin ainakin pyrin positiivisuuteen. Ja kun positiivinen meinaa jäädä negatiivisuuden jalkoihin, niin ainakin yritin. Ehkä tämä osa-alue vaatii vielä tarkastelua.

Olen omassa elämässäni nykyään vakituisessa työsuhteessa, joten osa-aikaisuudesta ei voi puhua elämisen suhteen. Sitä kuuluisaa ”Omaa aikaa” on ollut riittämiin jo vuosia. Olenpa tuotakin termiä kovin pohtinut ja näin jälki-käteen tajunnut, että omaa aikaahan tämä kaikki on ollut, nyt jo yli 44 vuotta. Se olenko sen aina tajunnut ja osannut arvostaa onkin toinen asia. Hukkaan on mennyt elämästä iso osa, jos aina vaan odottaa sitä ”omaa aikaa” tai sitä toista kuuluisaa ”sitkua”. Sitku ja sitku ja sitku mulla on omaa aikaa. Omaa aikaa on nykyään mielestäni istuminen vessassa, palapelin tekeminen bonuslapsen kanssa, kaupassa käynti, nukkuminen ja miehen kanssa lempiminen. Onneksi sitä on siis riittämiin, eikä tarvitse jotain kaiken aikaa haikailla. Eikä siis tarvitse enää tuhlata aikaa menettämiseen, muutoksen pelkoon eikä odottamiseen että sitku.

Ja olenko siis viisastunut ja nähnyt valon? En, paitsi aamuisin kun avaan silmät. Onneksi, koska se tarkoittaa että en ole sokea ja voin lähteä töihin tai vapaapäivään. Kipuilen ja opin. Väännän itseni kanssa kättä ja torun itseäni, kun meinaan antaa elämän kiireelle tai sen asettamille odotuksille liikaa periksi. Onneksi tuo tila on nykyään vain osa-aikainen. Osa-aikaista on myös työ, jonka sain. Onneksi se takaa minulle omaa aikaa…….