Tänä naistenpäivänä

Heräsin tähän naistenpäivään itsekseni. Itsekseni, mutta en yksin.

Olen onnekas herätessäni omassa kodissa. Ympärillä turvalliset seinät, rauha ja hiljaisuus. Olen herännyt joskus myös jännitykseen, pelkoon ja suruun.

Harmillisesti mietteeni viivähtivät  töissä, ja siksi nousin nopemmain ylös kuin olin ensin ajatellut. Minulla on kuitenkin työ, mutta se odottakoon huomiseen.

Noustuani valmistin itselleni aamiaisen. Koska olen itsekseni, istuin syömään aamiaiseni sohvalle ja katselin samalla televisiota. Olen joskus jättänyt aamiaisen vähemmälle joko sen puutteesta, kiirestä johtuen tai etten vain ole pystynyt syömään.

Join kahvia. Muistelin aikaa, jolloin kahvi ja tupakka olivat lähes ainoat päivän aikana nauttimani asiat. Parveke oli turvapaikkani, kahvi ateriani ja tupakka tekemistä käsilleni ja hermoilleni. En enää tupakoi. Juon kahvia, mutta vain nauttiakseni siitä.

Kuorin mandariinin. Sen mehu valui sormiani pitkin, tuntui tahmaiselta.Kuorin kuitenkin hedelmää, johon minulla on ollut varaa.Nuolaisin sormiani ja mehun sekaan sekoittui kuoren karvaampi maku. Join vettä ja kuorin toisen mandariinin.

Avasin sälekaihtimet ja katselin hetken ulos. Ihan rauhassa. Minulla on koti, jossa viihdyn. Koti, joka on minun sisustama. Koti, johon ovat tervetulleita minulle tärkeät ihmiset sellaiseen aikaan, joka käy minulle ja heille.

Mietin miestäni. Hän on omassa kodissaan ja arvelin hänen heräilevän samaan aikaan. Tiedän, että jos olisimme heränneet samassa kodissa, olisin tuntenut hänen sormensa ihollani hyväksyvinä ja rakastavina. Hän olisi sanonut minulle huomenta ja lisännyt peräään sanan kulta tai rakas.

Ajattelin äitiäni. Äitiä, jota vihdoin kutsun todella äidiksi ja sanan takana asuu rakkaus.

Tässä kohdassa kirjoittamista tuli pieni tauko. Mieheni oli oven takana kukkakimpun kanssa. Oli siis soveliasta siirtää tietokone sivuun ja keskittyä hetken tärkeämpään. Joimme kahvit. Nauroimme. Puhuimme ja suunnittelimme tulevaa yhteistä viikonloppua. Sitten hän lähti ja minä jatkan kirjoittamista. Otin myös kuvan kimpusta, joka tuo iloa tulevina päivinä.

Tohdin hetken ajatella äitiyttäni. Tässä kohdassa liikutun ja tunnen suurta surua. Tällä osa-alueella minulla on vielä paljon käsiteltävää. Minä suren ja minä rakastan valtavasti. Olen onnellinen äititydestä, vaikka se sattuukin. Kiitos rakkaat lapseni <3

Haaveilen. Suunnittelen ja asetan tavoitteita. Minulla on siihen mahdollisuus, sillä minulla on perusturva ja olen terve.

Olen haluamani kaltainen  nainen niin ulkoisesti, sisäisesti kuin seksuaalisestikin. Minun naiseuttani ei määritellä ulkoapäin, enää. Ajatuksiani ei määritetä kuin tahtoessani. Tekojani ei valvota eikä aseteta toisten tahtomiin uomiin.

Olen onnekas mielenterveyteni tilasta. Sitkeä analysointi, puhuminen ja vatvominen ovat tuottaneet aikojen saatossa tulosta. Puhun rohkeammin, mutta vielä tärkeämpää on se, että tunnen aidommin. Tunnen myös ikävät tunteet ja tervehdin niitä ystävinä, minuun kuuluvina. Uskallan tunnustaa traumani niin etteivät ne kuitenkaan yksin määritä minua ihmisenä. Olen haudannut reippauden, kiltteyden sekä alistumisen. Olen enemmän minä ja tutustun itseeni uusista näkökulmista. En olekaan sellainen, kuin olen ajatellut ja kokenut. Olen enemmän ja olen näkyvämpi. Onneksi olen. Onneksi tunnen, Onneksi ajattelen. Onneksi elän.

Minussa asuu pieni maailmanparantaja. Suuntaan ajatuksiani itsestä ulospäin. Aion osallistua mahdollisiiin koulutuksiin, jotta saan käyttää elämääni  toisten tukemiseen.  Työssäni teen kaikkeni lasten eteen. Läheiseni tahdon pitää lähelläni antaen itsestäni sen minkä kykenen.

Minulla on hyvin tänä naistenpäivänä. Minulla on hyvin myös huomenna, vaikka jokin asia elämässäni muuttuisikin. Minulla on perusturva, joka tässä maassa on hyvä. Minulla on ollut kyky ottaa vastuu elämästäni ja olen siihen saanut apua tässä maassa.

Minä en ole yksin, vaikka olenkin mielelläni itsekseni.

Kiitos risainen elämäni, kyyneleeni sekä tunteeni. Kiitos, että saan olla ja elää.

Puheenaiheet Oma elämä Hyvä olo Ajattelin tänään

Väärin toivuttu

– Ethän sinä edes itke. -En ymmärrä kuinka jostain tollasesta voi selvitä järjissään. -Hui kauheeta, mä en ainakaan koskaan voisi selvitä. – En tajuu, että joku voi jatkaa elämää ja olla vielä joskus onnellinen.

Olen epäillyt olevani tunnevammainen ja olen epäillyt olevan psykopaatti. Olen kysynyt terapeutilta, ettö olenko psykopaatti. En kuulemma ole.Tajuan sen itsekin lukiessani psykopaatin piirteistöä, mutta jotain vikaa minussa on oltava sillä olenhan selvinnyt vaikeista asioista tai niin ainakin jotkut ovat saaneet minut tuntemaan.

En ole ainoa, joka tuntee näin. Olen keskustellut ihmisten kanssa, jotka ovat kulkeneet rohkeasti eteenpäin vaikeista asioista huolimatta. He ovat tuneteneet, itkeneet, surreet ja ahdistuneet. Lisäksi he ovat pelänneet, ajatteleet kuolevansa ja kaikesta huolimatta he ovat eläneet, toipuneet ja menneet eteenpäin. Onko kaikki tehty jotenkin väärin, jos ihminen hymyilee, on toiveikas ja haaveilee paremmasta huomisesta?  Onko ihmisessä lähtökohtaisesti jotain vikaa, jos hän kykenee käsittelemään masennuksensa, läheisen kuoleman, paniikkihäiriöt, ahdistuksen, kokemansa väkivallan tai  vakavat fyysiset sairaudet?

Toisaalta meillä ihaillaan selviytyjiä. Ihannoidaan ja sanoitetaan sankareiksi. Ihmetellään kykyä säilyttää elämänhalu ja ihmetellään sitkeyttä pyrkiä ylös syvästä suosta. Ihmiset tahtovat kuulla selviytymistarinoita ja ne luovat lohtua sekä toivoa, jos itse suistuu tasapainosta. Olen itse kokenut voimaannuttavia ja lohdullisia hetkiä lukiessani tai kuullessani jonkun selvitymisestä. Olen ajatellut usein ihmisen olevan ihmeellisen taipuva ja tilanteeseen muotoutuva. Olen peilannut omaa elämääni toisen kokemaan ja saanut joko vastauksia tai sitten on herännyt lisäkysymyksiä, joihin etsin hiljalleen vastauksia.

On siis kaksi eri puolta. On ihastelua selviytymisestä ja on ihmettelyä toipumisesta. En tiedä onko kumpikaan hyvästä. Omalla kohdalla koen kiusaantumista ja kiemurtelen saamastani huomiosta, joka tuotetaan suurin sanankääntein ja huokaillen ja voivotellen. On eri asia ihastella onnistumisia työelämässä, urheilusuorituksessa tai vaikkapa talon rakentamisessa. On täysin eri asia ihmetellä tai ihastella ihmisen kokemuksia, jotka usein ovat sellaisia, että ne saattavat johtaa kuolemaan tai ihmisen katoamiseen omaan sisimpään. Ihmisen kokema on henkilökohtaista, vaikka hän sen jakaisikin julkisesti. On ihan mahtavaa jakaa kokemansa ja käydä keskustelua niistä ilman valtavia vastapuolen tunneryöppyjä suuntaan tai toiseen. On asiallista kysyä lisäkysymyksiä, sillä vain kysymällä voi saada lisätietoa ja lisäymmärrystä. Olisi kohteliasta pidätellä omia tunnekuohujaan ja ymmärtää, että ihminen mahdollisesti kertoo jotain syvää ja niin henkilökohtaista ettei päivittely tuota tilanteeseen mitään hyvää.

Hulluinta on, että olen elämäni varrella kokenut usein syyllisyyttä selviytymisestäni. Olen vähätellyt elämääni ettei vaan kukaan pääsisi päivittelemään tai syyttämään suurentelusta. Olen toipunut väärin tai väärässä aikataulussa. On hoputettu toipumaan ja toisaalta ihmetelty, että vieläkö sitä ja tuota käsittelet. Ihminen, joka lävitse käy itselleen vaikeaa asiaa ei tarvitse sen kummemmin pävittelyä ja voivottelua kuin ihastelua ja sankariksi kohottamistakaan. Olen itkenyt lukuisia itkuja, koska olen kyseenalaistanut tapani ajatella ja käsitellä elämääni, sillä on hetkiä jolloin olen kokenut tehneeni sen väärin. Olen toipunut jotenkin väärin tai ilmaissut onnea väärässä ajassa ja vastapuoli  kokee olevansa oikeutettu sen omasta näkökulmastaan minulle ilmaisemaan.

En enää koe niin vahvasti muiden mielipiteitä. Silti ne saattavat ohimennen annettuina sivaltaa ja tuntua pahoilta. Päällepäin ei aina näy se tunnetila mikä sisällä vallitsee. Toivoisin, että itse osaan kohdata ihmisen, joka käy lävitse itselleen vaikeaa vaihetta. Pyrin pitämään omat vahvat mielipiteeni itselläni ja pyrin kuuntelemaan. On hyvä reflektoida ja toimia toisen peilipintana ja antaa mahdollisesti näkökulmia, mutta pitäisi välttää päivittelyä, voivottelua, ihmettelyä sekä sankariksi kohottamista. Ehkä on niin ettei minulla ole oikeutta ilmaista liiallisen vahvaa mielipidettä toisen ihmisen vaikeaan elämäntilanteeseen. Mikä minä olen sanomaan miten hänen pitäisi tuntea, miten surra tai miten edetä masennuksensa kanssa.Ehkä minun osani on olla läsnä myötätuntoisena ihmisenä, joka ei luo mitään odotuksia toisen elämästä.

Minäkin olen joidenkin mielestä väärin topinut ja väärin ajatellut, Enpä taida antaa periksi heille, jotka minut ovat väärin arvioineet. Ajattelin kuitenkin kohentaa omaa kohtaamistani ihmisiin. Siinä onkin työtä, sillä joka tapauksessa me olemme ihmisiä virheinemme ja hyvine puolinemme.

Hyvinvointi Oma elämä Mieli Syvällistä