Väärin toivuttu

– Ethän sinä edes itke. -En ymmärrä kuinka jostain tollasesta voi selvitä järjissään. -Hui kauheeta, mä en ainakaan koskaan voisi selvitä. – En tajuu, että joku voi jatkaa elämää ja olla vielä joskus onnellinen.

Olen epäillyt olevani tunnevammainen ja olen epäillyt olevan psykopaatti. Olen kysynyt terapeutilta, ettö olenko psykopaatti. En kuulemma ole.Tajuan sen itsekin lukiessani psykopaatin piirteistöä, mutta jotain vikaa minussa on oltava sillä olenhan selvinnyt vaikeista asioista tai niin ainakin jotkut ovat saaneet minut tuntemaan.

En ole ainoa, joka tuntee näin. Olen keskustellut ihmisten kanssa, jotka ovat kulkeneet rohkeasti eteenpäin vaikeista asioista huolimatta. He ovat tuneteneet, itkeneet, surreet ja ahdistuneet. Lisäksi he ovat pelänneet, ajatteleet kuolevansa ja kaikesta huolimatta he ovat eläneet, toipuneet ja menneet eteenpäin. Onko kaikki tehty jotenkin väärin, jos ihminen hymyilee, on toiveikas ja haaveilee paremmasta huomisesta?  Onko ihmisessä lähtökohtaisesti jotain vikaa, jos hän kykenee käsittelemään masennuksensa, läheisen kuoleman, paniikkihäiriöt, ahdistuksen, kokemansa väkivallan tai  vakavat fyysiset sairaudet?

Toisaalta meillä ihaillaan selviytyjiä. Ihannoidaan ja sanoitetaan sankareiksi. Ihmetellään kykyä säilyttää elämänhalu ja ihmetellään sitkeyttä pyrkiä ylös syvästä suosta. Ihmiset tahtovat kuulla selviytymistarinoita ja ne luovat lohtua sekä toivoa, jos itse suistuu tasapainosta. Olen itse kokenut voimaannuttavia ja lohdullisia hetkiä lukiessani tai kuullessani jonkun selvitymisestä. Olen ajatellut usein ihmisen olevan ihmeellisen taipuva ja tilanteeseen muotoutuva. Olen peilannut omaa elämääni toisen kokemaan ja saanut joko vastauksia tai sitten on herännyt lisäkysymyksiä, joihin etsin hiljalleen vastauksia.

On siis kaksi eri puolta. On ihastelua selviytymisestä ja on ihmettelyä toipumisesta. En tiedä onko kumpikaan hyvästä. Omalla kohdalla koen kiusaantumista ja kiemurtelen saamastani huomiosta, joka tuotetaan suurin sanankääntein ja huokaillen ja voivotellen. On eri asia ihastella onnistumisia työelämässä, urheilusuorituksessa tai vaikkapa talon rakentamisessa. On täysin eri asia ihmetellä tai ihastella ihmisen kokemuksia, jotka usein ovat sellaisia, että ne saattavat johtaa kuolemaan tai ihmisen katoamiseen omaan sisimpään. Ihmisen kokema on henkilökohtaista, vaikka hän sen jakaisikin julkisesti. On ihan mahtavaa jakaa kokemansa ja käydä keskustelua niistä ilman valtavia vastapuolen tunneryöppyjä suuntaan tai toiseen. On asiallista kysyä lisäkysymyksiä, sillä vain kysymällä voi saada lisätietoa ja lisäymmärrystä. Olisi kohteliasta pidätellä omia tunnekuohujaan ja ymmärtää, että ihminen mahdollisesti kertoo jotain syvää ja niin henkilökohtaista ettei päivittely tuota tilanteeseen mitään hyvää.

Hulluinta on, että olen elämäni varrella kokenut usein syyllisyyttä selviytymisestäni. Olen vähätellyt elämääni ettei vaan kukaan pääsisi päivittelemään tai syyttämään suurentelusta. Olen toipunut väärin tai väärässä aikataulussa. On hoputettu toipumaan ja toisaalta ihmetelty, että vieläkö sitä ja tuota käsittelet. Ihminen, joka lävitse käy itselleen vaikeaa asiaa ei tarvitse sen kummemmin pävittelyä ja voivottelua kuin ihastelua ja sankariksi kohottamistakaan. Olen itkenyt lukuisia itkuja, koska olen kyseenalaistanut tapani ajatella ja käsitellä elämääni, sillä on hetkiä jolloin olen kokenut tehneeni sen väärin. Olen toipunut jotenkin väärin tai ilmaissut onnea väärässä ajassa ja vastapuoli  kokee olevansa oikeutettu sen omasta näkökulmastaan minulle ilmaisemaan.

En enää koe niin vahvasti muiden mielipiteitä. Silti ne saattavat ohimennen annettuina sivaltaa ja tuntua pahoilta. Päällepäin ei aina näy se tunnetila mikä sisällä vallitsee. Toivoisin, että itse osaan kohdata ihmisen, joka käy lävitse itselleen vaikeaa vaihetta. Pyrin pitämään omat vahvat mielipiteeni itselläni ja pyrin kuuntelemaan. On hyvä reflektoida ja toimia toisen peilipintana ja antaa mahdollisesti näkökulmia, mutta pitäisi välttää päivittelyä, voivottelua, ihmettelyä sekä sankariksi kohottamista. Ehkä on niin ettei minulla ole oikeutta ilmaista liiallisen vahvaa mielipidettä toisen ihmisen vaikeaan elämäntilanteeseen. Mikä minä olen sanomaan miten hänen pitäisi tuntea, miten surra tai miten edetä masennuksensa kanssa.Ehkä minun osani on olla läsnä myötätuntoisena ihmisenä, joka ei luo mitään odotuksia toisen elämästä.

Minäkin olen joidenkin mielestä väärin topinut ja väärin ajatellut, Enpä taida antaa periksi heille, jotka minut ovat väärin arvioineet. Ajattelin kuitenkin kohentaa omaa kohtaamistani ihmisiin. Siinä onkin työtä, sillä joka tapauksessa me olemme ihmisiä virheinemme ja hyvine puolinemme.

Kommentit (6)
  1. Pitkään on tehnyt mieli kirjoittaa arvostelemisesta ja arvottamisesta. Se koskee niin monia asioita, elämää ylipäänsä, suruakin siis. Yritän aina muistuttaa itseäni, että en voi tietää toisen taustoja, jos joku tekee asioita toisin kuin ehkä itse tekisin. Mutta toki todella usein katson asioita omasta näkökulmastani ja tiedän niin toistenkin tekevän. Siksi joskus olisi virkistävää päästä toisen nahkoihin, että mitkä asiat kenties toisia valvottavat öisin, ne itselle triviaaleilta tuntuvatko, ja mistä taas syntyvät ilo ja onni.

    Eikä sitä selviytymistä voi välttämättä nähdä siitä, miten päivittäistä arkeaan elää. Aika paljoon pystyy ihminen automaattiohjauksellakin, tai hetkeksi vetämällä hymyn kasvoilleen. Tiedän olevani yksi heistä, joiden oletetaan pärjäävän, koska annan itsestäni sellaisen vaikutelman, vaikka se on välillä voi niin kovin valheellinen. Ja joskushan se kääntyy myös minua vastaan, kun en saakaan sanottua, että nyt en pärjää enkä jaksa, kun vaan sanon, että onhan sitä kaikenlaista mutta että kyllä tämä tästä.

    1. Tuo automaattiohjaus on varmasti joskus kovin tarpeen ja jopa selviytymisen ehto.
      On merkityksellistä tajuta, että ehkä itse antaa itsestään vaikutelman, jota muiden on vaikea ehkä kyseenalaistaa ja päästä sen lävitse.
      Onneksi on elämä aikaa miettiä ja muutta suuntia.
      Minä ainakin arvostan sinun ajattelua ja avoimuutta.
      Onko ehkä siten, että kaikki tavat ovat oikein tai ainakin tarpeen juuri kyseisellä hetkellä.
      Lämmin ajatus sinulle <3

  2. Olen itse ajatellut niin, että ei kukaan toinen voi sinulle surua alkaa määrittelemään. Se on kuitenkin niin henkilökohtainen polku kulkea, ettei ole kahta samanlaista, vaikka samanlaisen tai samantyyppisen menetyksen olisi itsekin kohdannut.

    Omalla kohdallani olen huomannut, ettei surun polku ole tasainen. Välillä on helppoa alamäkeä, välillä vaikeakulkuisia ryteikköjä – ja koska valmista karttaa ei ole, pitää se maasto vain kokea ja siitä suoriutua.

    Omalla kohdallani mua on arvosteltu siitä, miten ”nopeasti” selvisin aviomieheni kuolemasta, kun ryhdyin uuteen suhteeseen niin kovin pian.

    Mitä arvostelijat eivät tajunneet, oli, että en minä siitä kuolemasta ikinä selviä; se kulkee mukana koko loppuelämäni. Ja toisaalta – olisiko pitänyt käpertyä nurkkaan, pukeutua juuttisäkkiin ja heitellä vielä tuhkaakin päälle puolen vuosikymmenen ajan? Olisiko mun edesmennyt mies halunnut sitä?

    1. On kummallinen oletus, että surulla olisi joku aikaraja tai oikea tapa surra.
      Itse olen sitä mieltä, että jokainen suru on yksilöllinen ja ksikki siihen liittyvä on oikein ja oikeutettu.
      Elämä on omanlaista elämää varten.
      Iso <3 sinulle.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *