Niin eri tavoin, mutta ei oikein eikä väärin

Me näemme eri tavoin, tunnemme sekä koemme eri tavoin. Haaveilen, että voisin nähdä ja kokea pelottomasti vailla huolta ja vailla ajatusta, että jokin saattaa mennä kuitenkin pieleen.

Nähdessäni vaaleatukkaisen tytön, minä näen häivähdyksen kuollutta lastani. Viivähdän hetken menettämisen tunteessa, itkussa ja ikävässä. Samaan aikaan mielessäni piipahtaa hänen hymynsä, ilonsa sekä mainiot tarinat. Kaikki tämä sekunneissa ja samaan aikaan saatan puhua kanssasi, ja sinä et tiedä et edes aavista mieleni liikahduksia. Näin on ollut kohta 20 vuotta ja näin tulee varmaankin olemaan. Auringonkukka on kaunis, se seuraa kukinnollaan valoa ja on useiden koristeena maljakossa. Kun minä näen auringonkukan, muistan sen siemenen, jonka tyttäreni istutti maahan muutama viikko ennen kuolemaansa. Niin minä jälleen kipaisen muistoissani hänen luokseen. Hymyilen ehkä, en sano mitään.

Katsoessani televisio-ohjelmia liikutun usein onnellisista kohtauksista ja kohtauksista, joissa läheiset lohduttavat. En siksi, etteikö niitä olisi minunkin elämässäni vaan siksi, että niitä on aikoinaan ollut kovin vähän. Kun näen kohtauksia, joissa läheiset ovat kokoontuneet yhteen, näen sen mistä koen jääneeni usein paitsi. En aina, mutta usein kuitenkin, liian usein. Minun on vaikea ajatella, miltä tuntuisi se, että joku on aukottomasti aina valmiina olemaan rinnalla. Nyt kun minulla on rinnalla olija, niin en osaa olla oikein.

Kun kuulen ja näen puhuttavan halveksivasti mielenterveys- ja päihdeongelmaisista, niin puheet osuvat. Osuvat osin minuun, mutta myös minun läheisiin. Haasteet, jotka joidenkin mielestä ovat itseaiheutettuja ja halveksittavia, ovat soin minulle ja osalle läheisistäni totta. Kukaan meistä ei ole lapsen toivonut saavansa mielenterveyden haasteita, ei traumaattisia kokemuksia, ei kokemuksia hylkäämisestä, peloista tai toivottomuudesta. Ja kuitenkin minä näen ja kuulen joidenkin puhuvan kuin mielenterveys- tai päihdeongelmaiset olisivat arvottomampia kuin toiset.

Mietin aina kuullessani jonkun puhuvan huolettomasti, että miltähän se tuntuisi. Pidän nykyään enemmän sisälläni ajatukseni, sillä pelkään pilaavaani jonkun onnelliset haaveet. Tajuan, että oma ajatteluni on kolhiintunut sekä surun sävyttämää. Olen siis usein hiljaa, sillä en tajua mistä muut puhuvat. Yritän kyllä ja järkeni auttaa minua, mutta sisin kokemukseni ei aina anna tilaa valoisalle haaveilulle ja uskolle, että kaikki järjestyy aina parhain päin. Kaikki kyllä järjestyy, sen tiedän, mutta…niin, ei aina edes hyvin.

Jään usein miettimään apua pyytäessäni, että onko minulla siihen oikeus. Olisiko asia kuitenkin itse tehtävissä? Olenko kuitenkin laiska ja saamaton? Onko edes tarpeellista saada helpotusta ja apua? Usein vastaan itselleni, että tuskin on oikeutta. Järkeni väittää vastaan samoin ihmiset. joiden kanssa asiasta puhun. Siksi teen niin paljon. Siksi jaksan vääntää, vaikka en jaksaisikaan, koska joku muuten huomauttaa ärtyneesti, että hoida osasi. En siis pyydä, vaikka pitäisi. Harjoittelen.

Kuullessani joitakin lauluja vaiennan radion, vaihdan kanavaa tai siirryn seuraavaan biisiin. En aina jaksa selittää miksi.

Katsellessani päivityksiä äitienpäivästä, joulusta ja muista juhlapäivistä, selaan ne nopeutettuna. En tohdi saattaa itseäni liian syvälle tunteisiin. Siedän kyllä ja vietän juhlapäiviäkin, mutta tavallani. En uskalla järjestää juhlia, sillä uskon ettei kukaan kuitenkaan tulisi. En uskalla järjestää talkoita, sillä kukaan ei kuitenkaan tulisi. En pyydä muistamaani juhlapäivinä minua, sillä moni kuitenkin jättäisi huomiotta. Liian usein juhlapäiviin on liittynyt hiljaisuus. Osa on nykyään omaa valintaani, sillä en jaksa ottaa vastaan mahdollista pettymystä. Vietän siis tavallani, ja yritän järjestää ajatteluani toisenlaiseksi.

Tajuan ajatteluni olevan kovin toisenlaista kuin monella muulla. Silti se on minun ajatteluani ja kokemaani. Ajatteluni pohjautuu elettyyn elämään. Se pohjautuu useaan traumaan ja haitalliseen kokemukseen. Onneksi se pohjautuu myös hyvään ja kauniiseen. Se pohjautuu ihmisiin, rakkauteen sekä toiveikkuuteen.

Olen nyt 49-vuotias. Olen yli puolet elämästäni elänyt elämää, joka ei tee ajattelulle ja mielikuvasta itsestä laisinkaan hyvää. Aion käyttää, mahdollisesti, loppuelämäni siihen, että opin ajattelemaan hieman toisin. Täysin en kykene muuttamaan reaktioitani enkä olemaan koskaan kovinkaan huoleton ja toiveikas siitä, että kaikki kääntyy aina jotenkin hyväksi. Riittävän hyvä riittää. Mahdollisimman huoleton on hyvä. Traumareaktioiden ymmärtäminen auttaa muokkaamaan ajattelua.

Tiedän kaikkien muidenkin pelkäävän. Tiedän, että kukaan ei selviä haavoitta tai ilman vastoinkäymisiä. Jokainen, kaiketi, tuntee itsensä joskus huonoksi tai vääränlaiseksi. Tiedän toki, etten ole yksin ja ainoa, joka on kokenut vaikeita asioita. Haluaisin vain, että kun me niin herkästi arvioimme ja tulkitsemme toisiamme, niin tekisimme sen hieman lempeämmin. Voisimmeko hetkeksi pysähtyä hiljaa olevan vierellä ja ehkä aistia, että hän saattaa kokea jotain mitä emme ymmärrä.

Ajan kanssa olen opetellut vaientamaan nopeat ja kärkkäät mielipiteeni. Tajuan, että olen vuosien saatossa varmasti loukannut useita. Ei ole asiani saattaa mielipiteitäni tai näkemyksiäni kaiken aikaa ja joka paikassa. Paljon harjoittelua vaatii oma kuuntelun taitoni. Harjoittelen ja tavoittelen riittävän hyvää. Ja jos en aina kykene olemaan tahtomani kaltainen, niin toivon sinun ymmärtävän, että en tahallani ole ajattelematon. Olen vain ihminen, niin kuin olet sinäkin.

Hyvinvointi Oma elämä Mieli Syvällistä

Voi mikä kartano!

Astuessani sisään Töyrylän kartanoon minut valtasi hiljaisuus. On vaikuttavaa täyttyä visuaalisesti kauneudesta ja vaipua hiljaisuuteen. Sanat olisivat olleet turhia, vaimeita kuvaamaan sitä mitä näin.

Alun jälkeen sisimmän täyttää ahneus. On riennettävä huoneesta huoneeseen ja pyrittävä hahmottamaan kokonaisuus. Luonnollisesti tehtävä on mahdoton, sillä suuntaat katseen minne tahansa, löydät yksityiskohtia, jotka kutsuvat lähelleen. Mielikuvitukseni täyttyy tarnoista ja kuvitelmista. Joku on koskenut esineisiin jo muutaman sadan vuoden ajan. Joku on aikoinaan hankkinut esineen itselleen tai kenties saanut sen lahjaksi. Esine on nyt asetettu kartanoon minun ja muiden ihasteltaviksi. Kuinka kaunista ja tarinat jäävät salaisuudeksi, mutta se ei haittaa.

Kuljen pitkin kartanoa ja koskettelen kaiteita, sohvan pintoja sekä istun katselemaan ikkunasta kaukaisuuteen. Isännän luvalla kaikkeen saa koskea paitsi ruokasalin silkkitapetteihin ja aitoihin barokkienkeleihin. Siispä istun ja aistin. Rypistelen otsaani ja suljen silmäni ja yritän kuulla ääniä menneisyydestä. Rouvien pukujen kahinaa heidän asettuessan istumaan sievästi ja suunnitellusti sohvan etuosaan ryhdikkästi, toisin kuin minä. Herrojen matala puheensorina joka sekoittuu sikarien tuoksuun ja lasien kilahteluun. Lapsien ääniä ei kuulu, sillä aikoinaan lapset eivät kuuluneet, ehkä näkyivät, mutta vain sovitusti.

Kartanoillallinen on elämys. Vieraille tarjotaan kolmen ruokalajin harkittu illallinen ja sen seuraksi on valittu sopiva viini. Vieraan ei siis tarvitse pohtia, ei tuhlata aikaansa miettiäkseen mitä listalta valitsisi. Myönnän olleeni huono palveltava. Koen jatkuvaa auttamisen tarvetta ja huomaan pyrkiväni ennakoimaan liikkeitä, jotta olisin mahdollisimman vaivaton vieras. Hieman naurattaa. Melkein pyysin jo anteeksi sitä, että en osaa ottaa luontevasti vastaan huomaavaista ja ammattitaioista palvelua. Ihana kokemus silti ja henkilökunta on korrektia eivätkä ilmaise  mahdollisia virheitä, jotka kohdistuvat ruokailuvälineiden valintaan ja käyttöön. Illallinen rauhoittaa mielen ja tyytyväisyys valtaa myös kehon.

Aiemmin vieraat saivat pienen esittelykierroksen ja muutaman tarinan menneestä. Vieraat kulkevat isännän perässä sukkasillaan, sillä olemme heidän kodissaan. Isäntäpari on avannut oman kotinsa  vieraille kuusi vuotta sitten. Ja millainen koti onkaan! Kaukana kiiltävät sekä siloitellut pinnat. Onneksi tämä päätös on tehty, sillä nyt usea pääsee nauttimaan kauneudesta, aikamatkasta sekä tunteesta, että on vieraana erittäin tervetullut. Tunnelman ja onnistuneen vierailun takaa lämmin vastaanotto. Isäntä, jolla on aikaa istua ja puhua kodistaan ja esineistään. Isäntä, jolla on aikaa puhua ihmisistä sekä taito kohdata ihmisiä.

Voin kuvitella talven ja kartanon. Villasukat jalassa lepäillä divaanilla samalla kun kakluunissa räiskähtelee lämmittävä tuli. Kenties lasi viiniä ja ulkona kartanoa syleilevä pimeä. Tahdon kokea kartanon idyllin myös talvella, kenties myös kartanon joulun. Huokailen jo ajatuksesta.

Aamiainen tarjoillaan kartanon tuvassa, johon henkilökunta aikoinaan on tiukasti sidottu, piilotettua ja otettu esille vain tarvittaessa. Nyt nautimme vastapaistettuja croissantteja, itsetehtyä mustikkahilloa sekä taivaallista lohimoussea. Vastakeitetty kahvi tuoksuu ja sen tuoksu nousi aiemmin yläkertaan ja herätteli lempeästi ja kutsuvasti saapumaan aamiaiselle. On harmillista, että vatsaan ei mahdu enempää ja niin kuin kaikki, myös aamiainen loppuu aikanaan.

Kartanoa ympäröivä puutarha asettuu katseltavaksi ja huokuu rauhaa. Mikään ei ole liiallisen laitettua, mutta huoliteltua kyllä. Pienet orvokit tunkevat rappusten edustalla jalkarallien välistä kuin muistuttaen, että luonto on moninaista ja sallittua tämän kartanoin mailla.

Vietin Töyrylän kartanossa kesän yhden vaikuttavimmista vuorokausista. En tiedä miksi paikka ja kokemus koskettivat minua niin syvästi. Kokonaisuus, luulen. Lämmin vastaanotto, joka sai tuntemaan ettemme olleet maksavia asiakkaita vaan vieraita ihmisten kodissa. Kaunis sisutus, joka ruokki aisteja jokaisella katseella. Erilaiselta tuntuvat materiaalit, narisevat lattiat sekä ikkunoista avautuvat näkymät. Ei tullut tuntemusta, että olisi museossa vaan kodissa, joka on hieman eri tavoin sisutettu kuin olemme tottuneet.

Kiitos Töyrylän kartano ja isäntäväki. Tulen uudestaan kokemaan jotain toisenlaista. Ehkä kohtaan myös kartanon kummituksen tai sitten hyvästelen oman mieleni kummitukset ja täytän mieleni kauneudella.

Hyvinvointi Oma elämä Hyvä olo Matkat