Me näemme eri tavoin, tunnemme sekä koemme eri tavoin. Haaveilen, että voisin nähdä ja kokea pelottomasti vailla huolta ja vailla ajatusta, että jokin saattaa mennä kuitenkin pieleen.

Nähdessäni vaaleatukkaisen tytön, minä näen häivähdyksen kuollutta lastani. Viivähdän hetken menettämisen tunteessa, itkussa ja ikävässä. Samaan aikaan mielessäni piipahtaa hänen hymynsä, ilonsa sekä mainiot tarinat. Kaikki tämä sekunneissa ja samaan aikaan saatan puhua kanssasi, ja sinä et tiedä et edes aavista mieleni liikahduksia. Näin on ollut kohta 20 vuotta ja näin tulee varmaankin olemaan. Auringonkukka on kaunis, se seuraa kukinnollaan valoa ja on useiden koristeena maljakossa. Kun minä näen auringonkukan, muistan sen siemenen, jonka tyttäreni istutti maahan muutama viikko ennen kuolemaansa. Niin minä jälleen kipaisen muistoissani hänen luokseen. Hymyilen ehkä, en sano mitään.

Katsoessani televisio-ohjelmia liikutun usein onnellisista kohtauksista ja kohtauksista, joissa läheiset lohduttavat. En siksi, etteikö niitä olisi minunkin elämässäni vaan siksi, että niitä on aikoinaan ollut kovin vähän. Kun näen kohtauksia, joissa läheiset ovat kokoontuneet yhteen, näen sen mistä koen jääneeni usein paitsi. En aina, mutta usein kuitenkin, liian usein. Minun on vaikea ajatella, miltä tuntuisi se, että joku on aukottomasti aina valmiina olemaan rinnalla. Nyt kun minulla on rinnalla olija, niin en osaa olla oikein.

Kun kuulen ja näen puhuttavan halveksivasti mielenterveys- ja päihdeongelmaisista, niin puheet osuvat. Osuvat osin minuun, mutta myös minun läheisiin. Haasteet, jotka joidenkin mielestä ovat itseaiheutettuja ja halveksittavia, ovat soin minulle ja osalle läheisistäni totta. Kukaan meistä ei ole lapsen toivonut saavansa mielenterveyden haasteita, ei traumaattisia kokemuksia, ei kokemuksia hylkäämisestä, peloista tai toivottomuudesta. Ja kuitenkin minä näen ja kuulen joidenkin puhuvan kuin mielenterveys- tai päihdeongelmaiset olisivat arvottomampia kuin toiset.

Mietin aina kuullessani jonkun puhuvan huolettomasti, että miltähän se tuntuisi. Pidän nykyään enemmän sisälläni ajatukseni, sillä pelkään pilaavaani jonkun onnelliset haaveet. Tajuan, että oma ajatteluni on kolhiintunut sekä surun sävyttämää. Olen siis usein hiljaa, sillä en tajua mistä muut puhuvat. Yritän kyllä ja järkeni auttaa minua, mutta sisin kokemukseni ei aina anna tilaa valoisalle haaveilulle ja uskolle, että kaikki järjestyy aina parhain päin. Kaikki kyllä järjestyy, sen tiedän, mutta…niin, ei aina edes hyvin.

Jään usein miettimään apua pyytäessäni, että onko minulla siihen oikeus. Olisiko asia kuitenkin itse tehtävissä? Olenko kuitenkin laiska ja saamaton? Onko edes tarpeellista saada helpotusta ja apua? Usein vastaan itselleni, että tuskin on oikeutta. Järkeni väittää vastaan samoin ihmiset. joiden kanssa asiasta puhun. Siksi teen niin paljon. Siksi jaksan vääntää, vaikka en jaksaisikaan, koska joku muuten huomauttaa ärtyneesti, että hoida osasi. En siis pyydä, vaikka pitäisi. Harjoittelen.

Kuullessani joitakin lauluja vaiennan radion, vaihdan kanavaa tai siirryn seuraavaan biisiin. En aina jaksa selittää miksi.

Katsellessani päivityksiä äitienpäivästä, joulusta ja muista juhlapäivistä, selaan ne nopeutettuna. En tohdi saattaa itseäni liian syvälle tunteisiin. Siedän kyllä ja vietän juhlapäiviäkin, mutta tavallani. En uskalla järjestää juhlia, sillä uskon ettei kukaan kuitenkaan tulisi. En uskalla järjestää talkoita, sillä kukaan ei kuitenkaan tulisi. En pyydä muistamaani juhlapäivinä minua, sillä moni kuitenkin jättäisi huomiotta. Liian usein juhlapäiviin on liittynyt hiljaisuus. Osa on nykyään omaa valintaani, sillä en jaksa ottaa vastaan mahdollista pettymystä. Vietän siis tavallani, ja yritän järjestää ajatteluani toisenlaiseksi.

Tajuan ajatteluni olevan kovin toisenlaista kuin monella muulla. Silti se on minun ajatteluani ja kokemaani. Ajatteluni pohjautuu elettyyn elämään. Se pohjautuu useaan traumaan ja haitalliseen kokemukseen. Onneksi se pohjautuu myös hyvään ja kauniiseen. Se pohjautuu ihmisiin, rakkauteen sekä toiveikkuuteen.

Olen nyt 49-vuotias. Olen yli puolet elämästäni elänyt elämää, joka ei tee ajattelulle ja mielikuvasta itsestä laisinkaan hyvää. Aion käyttää, mahdollisesti, loppuelämäni siihen, että opin ajattelemaan hieman toisin. Täysin en kykene muuttamaan reaktioitani enkä olemaan koskaan kovinkaan huoleton ja toiveikas siitä, että kaikki kääntyy aina jotenkin hyväksi. Riittävän hyvä riittää. Mahdollisimman huoleton on hyvä. Traumareaktioiden ymmärtäminen auttaa muokkaamaan ajattelua.

Tiedän kaikkien muidenkin pelkäävän. Tiedän, että kukaan ei selviä haavoitta tai ilman vastoinkäymisiä. Jokainen, kaiketi, tuntee itsensä joskus huonoksi tai vääränlaiseksi. Tiedän toki, etten ole yksin ja ainoa, joka on kokenut vaikeita asioita. Haluaisin vain, että kun me niin herkästi arvioimme ja tulkitsemme toisiamme, niin tekisimme sen hieman lempeämmin. Voisimmeko hetkeksi pysähtyä hiljaa olevan vierellä ja ehkä aistia, että hän saattaa kokea jotain mitä emme ymmärrä.

Ajan kanssa olen opetellut vaientamaan nopeat ja kärkkäät mielipiteeni. Tajuan, että olen vuosien saatossa varmasti loukannut useita. Ei ole asiani saattaa mielipiteitäni tai näkemyksiäni kaiken aikaa ja joka paikassa. Paljon harjoittelua vaatii oma kuuntelun taitoni. Harjoittelen ja tavoittelen riittävän hyvää. Ja jos en aina kykene olemaan tahtomani kaltainen, niin toivon sinun ymmärtävän, että en tahallani ole ajattelematon. Olen vain ihminen, niin kuin olet sinäkin.