Vietin heinäkuun alussa neljä päivää sekä yötä Seilillä. Matka on jatkumoa yksin tehdyille matkoilleni. Minä ja matka. Tämä matka oli kolmas.

Jostain syystä viehätyn merestä, saarista sekä tarinoista ja tarinoita Seilillä totta totisesti on. Luulen useamman tietävän saaren historian alkuun leprasaarena ja lopulta naisten mielisairalaan sijaintipaikkana. Nykyään saari on Turun yliopiston tutkimuspaikka. Tutkivat punkkeja, silakoita ja Itämeren tilaa.

Yksin minä matkustan siksi, että voin niin tehdä. Yksin matkustaminen on osa vanhasta irtaantumiseen, traumojen jättämiseen. Yksin voin istua aikaan ja paikkaan unohtuneena antaen ajatusten tulla ja mennä omaan tahtiin. Omilla matkoilla alitajunnasta ilmaantuu arjessa piiloon jääviä tuumauksia ja tunteita. En arvota ajatuksia enkä tuntemuksia. En edes pohdi mistä ne tulevat ja mitä kaikuja ne menneestä tai tästä hetkestä tuovat. Saatan itkeä tai hymyillä. Ehkä olen hetken alakuloinen, mutta vain hetken, sillä tyytyväisyys ja onni saapuvat istumaan vierelleni. Katselen maisemia ja kuuntelen luonnon ääniä ja hengitykseni kulkee vapaammin. Maailmassa olen vain minä ja ympärillä oleva luonto, ihan kuin olisi yksin maailmassa. Hiljaisuuden hyvää tekevä voima.

Ajattelen, että on oltava yksin, jotta voi olla ihmisen lähellä. Minun yksinoloni on vapaaehtoista. Toisin on ollut saaren useilla asukkailla, jotka viettivät pahimmillaan aikansa eristyksissä. Oma huonekin oli asukkailla, pieni ja ikkunallinen. Ikkunasta näkyi taivas. Arki oli muiden määrittämää ja täynnä työtä, rajoituksia ja sääntöjä. Syyt saarelle joutumiseen ovat olleet moninaiset. En voi välttää ajatusta, että olisin ehkä täyttänyt saarelle joutumisen kriteerit joskus aikoinaan. Olisinko maannut kapeassa sängyssä katsellen taivasta kuulostellen oven lävitse kuuluvia sairaalan ääniä?

En ehkä olisi istunut Kirkkolaiturilla selkä vasten tuulta siemaillen punaviiniä pienestä muovisesta pullosta. Istuin laiturilla matkani myrskyisimpänä päivän, kun tuuli oli puuskissa 21 m/s. Tuntui hyvältä. Tuntui rauhalliselta, sillä sisäiset myrskyni ovat nykyään vaimeampia kuin ulkona ylitse pyyhkivät tuulet.

Minä sain valita saarelle tuloni ja sain lähteä sieltä haluammallani ajalla. Sain valita lähteä takaisin omaan elämääni.

Saari on ollut aikoinaan lähes omavarainen jossain vaiheessa. Saarella asuvat mielisairaalan asukkaat sekä muut saaren ihmiset ovat vetäneet yhtä köyttä, tehden määräämättömät määrät työtä saadakseen syödäkseen. Minä istuin saaren ravintolassa ja ruoka kannettiin eteeni. Sain valita mitä söin ja kuinka paljon. Sain valita myös ajan koska syön sekä syömisnopeuden. Samalla kun söin minulla valmistettua ruokaa luin. Luin kirjaa ja siemailin punaviiniä. Kun olin syönyt, jätin astiat toisten kannettavaksi ja menin huoneeseeni päiväunille.

Lähes kaikki näkemäni puut ovat uusia saaren asukkaita. Sairaalan aikana maisema oli lähes puuton. Lämmitykseen ja rakentamiseen oli puut kaadettu, sahattu ja kannettu tupiin ja sairaalaan. Niin eri näköistä oli nyt. Kaunista ihan joka puolella. Lehmät kulkivat maisemoiden ja ylläpitäen perinnemaisemaa. Lehmätkin kulkivat melko vapaasti. Vasikat kulkivat emojensa perässä ja koko kesän ajan niitä ei ihminen juuri vaivannut.

Puhuttelevin paikka oli kirkko. Tuolla paikalla on ollut kirkko noin 400 vuoden ajan. Kuvassa oleva kirkko on 300 vuotta vanha. Siinä se seisoi ovi kutsuvasti auki. Leprasairaille oli oma eristety tilansa, aidattu kuten lehmille.  Kirkon takana olevaan kirkkomaahan on haudattu saaren asukkaita ja sairaalaan potilaita, olivat sentään ansainneet paikan hautausmaalle. Aikoinaan on ajateltu mielensairauksien olleen merkki synneistä, Jumalan asettamia. Onneksi niin ei ole nyt, vaikka sairastunut mieli itse saattaa ajatella itse aiheuttaneensa elämänsä kuopat matkalleen, ja ansainneensa jopa epäreilun ja väkivaltaisen käytöksen itseään kohtaan.

Mietin pihalla kulkiessani, että minne ihmeeseen yli 600 ihmistä on haudattu, kukaan ei tiedä.

Matkoilleni kuuluu lukeminen isona osana. Nyt lukemiseksi valikoitui ystävän suositus, Pieni elämä. Nimi on harhaanjohtava sillä kirjassa olevat elämät ovat niin suuria, että ihmettelen niiden mahtuneen kirjan sivuille. Luettuani kirjan olin täysin tyhjä ja samaan aikaan täysi. En muista, että olisin itkenyt itseäni ja elämää minkään kirjan kanssa niin paljon kuin nyt tein. Seilin saari otti minut huomaansa ja antoi oivan ympäristön lukumatkalleni.

Olen saanut usealta ihmiseltä kommentteja, että kyseinen kirja on tehnyt heihin suuren vaikutuksen. Minuun se teki ehkä lähtemättömän. Kirja tuntui fyysisesti ja sai aikaan ajatusmatkoja, joita oli hyvä selvittää luonnon keskellä. Istuin ja luin kirjaa samassa ruokalassa, kuin aikoinaan mielisairaalan naiset. Pysähdyin välillä ja katselin ikkunasta jatkaen vapaana lukemista kaikkien edesmenneiden seuratessa minun matkaani.

Kiitos Seili, kiitos Pieni elämä ja kiitos oma elämäni!