Istun sohvalla ja lämmittelen. Kävin kävelyllä ja kiipesin Näsin kivelle katsomaan allani lepäävää kaupunkia. Tuuli. Asetuin niin, että jäin tuulelle alttiiksi. Suljin silmäni ja kuvittelin olevani ainoa ihminen maailmassa. Ei olisi mitään mikä velvottaisi, eikä mitään mikä saisi pysymään juuri tässä paikassa. Olisin yksin.

Tuuli livahti paidan kauluksesta ja havahdutti kylmien väreiden kautta todellisuuteen. Laskeuduin alas ja tuulensuojassa aurinko imeytyi ihooni ja tunsin lämmön. Niistin nenäni, joka reagoi lämmönvaihteluun. Jatkoin matkaani kotiin ja huomasin, että en ole yksin. Huomasin myös, että ympärilläni on kauneutta.

Viikon päästä on äitienpäivä. Minä vietän sen tänään, sillä tahdon itsekkäästi viettää sen tavallani. Tyttäreni haudalla kukkivat sinivuokot muutama viikko sitten. Laittomasti siirretyt pienet kukat ja joka kevät, jo 18 vuoden ajan, ne ovat puskeneet esiin. En vieraile ennen kevättä välttämättä useinkaan haudalla, mutta sinivuokot tahdon nähdä.

Tyttäreni kuolemasta on 18,5 vuotta. Aika parantaa, väitetään. Ei paranna, mutta suru muuttaa muotoaan. Surusta on tullut ystäväni ja välillä kaipaan sen suomaa haikeuden viittaa. Siksi vietän äitienpäivää yksin. Tahdon itkeä, jos itkettää. Tahdon muistella niitä asioita, jotka juuri tänä päivänä tahtovat tulla muitetuksi. Jokainen vuosi on surussakin erilainen. Jokainen muisto ansaitsee tulla huomioiduksi. Olen surussani niin kehittynyt, että en enää yritä ahnehtia kaikkia muistoja kerrallaan, vaan luotan niiden ilmaantuvan, joita juuri nyt tarvitsen.

Yksi syy yksin suremiseen on itsekkyys. En tahdo, että suruani pyritään saamaan katoamaan, En tahdo, että itkuani tyynnytellään ja tarjotaan rauhoittumista vaihtoehdoksi. En voi sietää lohdutusta ja pyyntöä huomioimaan hyvin olevat asiat. En tahdo kuulla, että kyllä se siitä ja että onhan siitä jo aikaa. Torjun sankarin viitan, sillä selviytymiseni ei ole ihailtava asia. Tahdon rypeä surussani hetken ilman tietoisuutta huomisesta tai eilisestä. On vain minä ja menetykseni. Sukellan kipuun.Sukellan surkeuteen. Maailma on epäreilu ja se on hetken ruma sekä lohduton.

Vedän syvään henkeä. Rauhoitun. Huomaan, että on helpompi hengittää. Naurahdan ja kuiskaan tyttärelleni hieman nolostuneena, että ei hätää. En odota vastausta, mutta kuvittelen hän hyväksyntänsä ja ymmärryksensä. Todellisuudessa hän ei ehkä ole lähelläni, ja ehkä en koskaan tapaa häntä kuoltuani, mutta juuri nyt surussani hän istuu vakaasti vierelläni.

Ulkona paistaa aurinko ja ikkunasta näkyy läheisen puun ujot lehtiversot. Huomenna olen jälleen valmis kohtaamaan maailman sekä ihmiset, jotka eivät näe minussa jälkeäkään tämän päivän tuntemuksista. Vietän oman äitienpäiväni tänään, sillä oikeana päivän tämä suru olisi liikaa kestettäväksi. Oikeana päivän suren omaa äidittömyyttäni ja elossa olevien lasteni suruja ja toisen tavoittamattomuutta. Oikealle päivällekin siis riittää tunnettavaa ja käsiteltävää.

Kaikesta huolimatta maailma on kaunis. Tuulet ja synkät vedet ovat hetkellisiä, vaikkakin tosia. Tosia ovat myös lempeät kesäsateet sekä sen jälkeen huumaavat tuoksut. Kestän jälleen saamani lohdun ja ymmärryksen. Katson valoisasti tulevaan ja rakastan sekä tulen rakastetuksi. Olen muutakin kuin äiti, mutta tänään ja oikeana päivänä äitiys määrittää tunnetilani, enkä estä sitä. Olkoon se hetken ainoa todellisuuteni, mutta vain hetken. Olen niin paljon muutakin ja tunnen tuhansia tunteita, jotka ovat ihmeellisiä.