Pitäisi useammin

Kuvan otti mieheni vappuaaton aamuna. Olin lähdössä töihin.

Tiedätkö kuinka paljon iloa voi aiheuttaa itselleen ja muille pukeutumalla dalmatialaispukuun? S-marketissa latoessani munkkeja pussiin sain hymyjä. Kassalla pikainen vilkaisu  muuttui uudeksi pidemmäksi katseeksi. Jälleen hymy. Lototessani kassahenkilö oli kuin pukeutumiseni olisi ihan tavanomainen. Ajan kaasuautolla, joten tankkausasema on hieman syrjässä ja silti sielläkin sain hymyjä ja minulle toivotettiin hyvää vappua. Tämä kaikki ennen ja hieman jälkeen kahdeksan aamulla. 

Töissä oppilaani ihastelivat pukuani ja hieman muutama kyseli, että miksi. Siksi vaan, tuumasin ja söimme munkkeja. Koulun käytävillä kulki lisäkseni Peppi, lehmä ja muutama noita. Ihmeellisen vähän kuitenkin, niin ajattelen. Mietin, että kummallisen vähän näkyi pukeutumista ja heittäytymistä.

Iltapäivällä menin uudelleen kauppaan. En riisunut pukua ja en oikeastaan enää edes ajatellut, että olisin pukeutunut jotenkin poikkeuksellisesti. – Kiva puku, tuumasi hymyilevä nainen. -Haluatko jotain täältä?, kysyi nainen pakastealtaan vieressä. – Minua naurattaa tuo pukusi, toteaa nainen hymyillen ja antaudumme keskusteluun koirien mukavista tavoista. Muutama vanhempi osoittaa minua lapsilleen. Lapset hymyilevät ja katsovat rohkeasti silmiin. Näin paljon hymyjä ja iloa en ole ennen kauppareissuillani havainnut. Yhtään negatiivista kommenttia tai ikävää katsetta en nähnyt.

Muutama aika sitten kiipesin puuhun. Puussa istuessani sain hymyjä ohitse kulkevilta.

Kävelyilläni minulla on joskus paha tapa vilkaista vastaantulijoita silmiin ja katseiden kohdatessa on tuloksena usein hymy. Hymy ilmaantuu molempien kasvoille. Kassajonoissa on mahdollista avata keskusteluita, kun katsoo ensin toista silmiin. Tänään astuessani ovesta ulos vastaan tuli vanhempi herra. Herra katsoi minuun ja minä tervehdin ja hymyilin. Tuloksena lyhyt keskustelu sään viileydestä sekä kylmästä tuulesta.

Jatkoin matkaani hyvällä tuulella ja menin kahvilaan aamiaiselle. Nuori nainen tiskin takana teki työtään keskittyneesti. Hän ei tervehtinyt minua ennen kuin oli vienyt kahvin edellisen asiakkaan pöytään. Hän ei hymyillyt. Hyvä tuuleni meinasi haihtua, joten keskitin huomioni muihin asiakkaisiin. Ihmiset istuivat kahvilassa jotain itselleen tärkeää ihmistä vastapäätä, joten näin useita hymyjä, nyökkäyksiä, jotka ilmaisivat, että toista kuunnellaan. Näin kosketuksia pöydän ylitse ja kehon kallistuvat toista lähemmäksi, jotta kuulisi paremmin. Pois lähtiessäni yritin kohdata tiskin takana työtään tekevän nuoren naisen, jotta olisin voinut kiittää ja hymyillä, mutta hänen vakava katseensa oli alas luotu.

Mietin vain, että pitäisi useammin hymyillä ja katsoa silmiin tuntematonta. Voisi useammin myös pukeutua tavanomaisesta poiketen ja jutella vieraiden kanssa. Ihmiset ovat oikeastaan ihan mukavia. Ihmiset ovat valmiita hymyilemään ja puhumaan myös vieraille. Jonkun olisi vain ensin uskallettava tehdä aloite. Maahan katsomalla se ei onnistu. Puhumatta se ei onnistu.

En aio vain sanoa, että pitäisi. Katson siis jatkossakin ihmistä silmiin, hymyilen ja olen valmis puhumaan. Koirapukuun en liene pukeude kovin usein……kai.