TRE-stressinpurkuharjoitus
EIlen tutustuin itselleni uuteen tapaan purkaa stressiä. Osallistuin ensimmäiseen, mutta en viimeiseen TRE-stressinpurkuun.
En oikein tiennyt mitä odottaa. Osa ihmisistä, joille mainitsin osallistumisestani, kertoi tietävänsä asiasta jotakin. Osa oli kokeillut, ja iso osa oli kiinnostunut kokeilemaan. Mietin, missä olen elänyt, kun en tästä tiennyt mitään. Tutkin aihetta netistä. Mikään lukemani ja muilta menetelmää kokeillelta kuulemani, ei valmistanut minua siihen, mitä itse koin. TRE on varmasti niitä asioita, joita on vaikea kuvailla ja jota on vaikea saada vastapuoli tajuamaan. Mikään aiempi kokemus ei ole verrattavissa siihen mitä koin.
Joogaohjaajani on kouluttautunut ohjaajaksi ja hänen ehdotuksestaan päädyin osallistumaan. Luotan joogaohjaajaani ja hänen persoonansa on yksi vaikuttava tekijä suostumukseeni mennä purkamaan stressiäni ja traumojani täristen lattialla. Omalta osaltani suuri vaikutus oli siis luotettava ohjaaja sekä tuttu paikka. Alustusta kertoessaan ohjaajani painotti ryhmäläisille myös sitä, että kaikki mitä ympärillä tapahtuu, myös jää ryhmän sisälle. Luottamuksen tunne on merkityksellinen osa harjoituksen onnistumista.
Alun teoriaosuuden jälkeen siirryimme itse harjoitteeseen. Alkuun kuuluu valmistavia liikkeitä, jotka aktivoivat lihaksia. Ideana on saada lievä jännite lihaksiin, jonka avulla lihakset alkavat värisemään. Lihasten värinä aktivoi aivorungon, joka ikään kuin ottaa vastuun lihasten värinästä. Ohjaaja kertoi, että ihmiset pelkäävät eniten sitä, että eivät ala tärisemaan ja toiseksi eniten sitä, että alkavat. Tunnistin itsessäni nuo molemmat ajatukset. Itse en pelännyt, mutta olin odottavalla kannalla. Ensimmäisellä kerralla ei välttämättä tule tärinää ja värinää. Ajattelin, että petyn, jos en koekaan mitään.
Ohjaajani on tuttu ja hänen ohjaustyylinsä on lempeä. Hänen tuttu äänensä johdatti minua. Keskityin hengittämiseen ja yritin asettaa toiveeni siten, että en toivo enkä odota mitään tapahtuvaksi. Vähän niin kuin käänteisesti itseä huijaten, eli kun ei odota, niin ei pety. Pyrin tekemään kuten ohjeistettiin. Hengittämisen lisäksi keskityin olemaan mahdollisimman rento ja vain kuulostelemaan mitä kehossani tapahtuu ja miltä se tuntuu.
Aavistuksen omainen värinä. Kyllä, tunsin sen. Ajattelin turhamaisesti ja väärin, että jes, minä onnistuin ja tein jotain oikein. Tyrkkäsin ajatukset sivuun. Keskityin lisää ja tunnustelin, että mitä kehoni tahtoo minulle kertoa. Tiedän, että useat traumat ovat kehoani ja mieltäni koetelleet. Ajattelin, että ne ovat olleet mukanani jo vuosia. Hetken pelkäsin, että jos ne kaikki haluavatkin samaan aikaan ulos minusta. Kuinka tärisisinkään siinä vaiheessa, kun kehoni työstäisi tyttäreni kuoleman hetkeä. Hengitin ja keskitin ajatustani tilaan ja kuuntelin ikkunan kautta kuuluvia autojen ääniä.
Ohjaajani oli kuitenkin ajan tasalla. Hän kehotti aina aika ajoin hellittämään ja muistutti, että jos tuntuu voimakkaalta tai hallitsemattomalta, niin hellitä, rentoudu tai lopeta. Vaihdoimme asentoa ja ajattelin tärinän ja lihasten vapinan kadonneen. Mietin hetken pettyneenä, että näinkö vähän minusta purkautuu. Olin taas väärässä. Ihanan rennon olon keskellä tunsin tärinää, jonka voimakkuus vaihteli. Kykenin omilla liikkeilläni hieman säätelemään sitä. Välillä koin hieman voimakkaamman liikkeen, melkein kuin kouristuksen, mutta lempeämmän. Vajosin hyvään oloon ja mieleni pakeni kauas autojen äänistä. Huomasin itkeväni. En ajatellut mitään erityistä, mutta kyyneleet valuivat silti.
Tein, kuten ohjaajani kehotti. En pyrkinyt analysoimaan enkä kontrolloimaan. Tunsin vain ja annoin keholleni mahdollisuuden toimia, kuten sille oli tarpeen. Koko harjoituksen ajan olin matkalla tutustumaan kehoni tarpeisiin. Harjoitus oli jotain ihan muuta kuin osasin etukäteen ajatella. Sitä ei voi verrata liikunnan tuomiin tuntemuksiin, ei rentoutumisen vaikutuksiin eikä edes saunan tuomaan lämpimään hyvään oloon. Olen vaikuttunut ja menen uudestaan. Ajatuksena on oppia keinoja, joilla tärinää voi oppia säätelemään ja tekemään eri stressaavissa tilanteissa ihan itsenäisesti. Se on kuulemma mahdollista.
Näyttelijät, esiintyjät, urheilijat ja esim. luennoitsijta purkavat TRE:n avulla stressiä kehostaan. Menetelmää on käytetty kriisitilanteisaa olevien ihmisten auttamiseen ja joskus osana terapiaa. Alkuun tärinä ja vapina on ollut luonnollinen kehon tapa stressin ja trauman purkuun. Se on kadonnut ihmisten itse- ja sosiaalisenkontrollin taakse. Eläimet vapisevat ja tärisevät luonnostaan traumaattisissa tai stressaavissa tilanteissa. Keholla on siis luonnollinen tapa purkaa stressiä. Tuntuu hieman hassulta, että nykyihminen joutuu opettelemaan sitä jonkun ohjauksessa. Ei siis pitäisi kadottaa luontaisia tapoja ja etsiä ihmeellisiä keinoja, kun kaikki onkin meissä sisään rakennettuna.
Olen iloinen, että kuuntelen kehoani ja mieltäni. Olen iloinen myös siitä, että löytyy tapa, jolla voin turvallisesti ja ilman rahaa sekä ilman välineitä hoitaa itseäni. Tuntuu vähän kummalliselta, mutta niinhän uuden asian edessä aina tuntuu.
