Tavatessani uuden oppilaan, haluan tutustua häneen, ennen kuin yhdessä alamme piirtää hänen tauluaan. Hänellä on piirrettyä ja elettyä elämää taustalla, mutta meidän yhteinen taival on kirjoittamaton ja kuvittamaton.
En tahdo liikaa tietää uudesta oppilaastani. Samoin en tahdo tehdä tarkkaa arviota vanhemmista ja entisestä kouluelämästä. Olen työurani aikana havainnut usein, että etukäteen kerrottu ja etukäteen toisen kuvailuun luottaminen, ovat usein johtaneet hakoteille. Tahdon tietää riittävästi kuten esim. onko sairauksia tai jotain, mikä ehdottomasti pitää tietää. Onko lapsi herkkä äänille tai ahdistuuko hän kosketuksesta. Vanhemmista tehdyt arviot ovat myös osoittautuneet toisenlaisiksi, kuin oman tutustumisen kautta koettu. Tämä kertonee vain siitä, että me koemme eri tavoin ja kiinnitämme huomiota eri asioihin. Toinen toimintaympäristö tuo myös toisenlaisia asiota esiin.
Luokkani on 10 oppilaan pienryhmä, jossa työskentelee lisäkseni kaksi aikuista. Luokkaan haetaan oppilaaksi ja tukijoukoissa on myös muu koulun ulkopuolinen tuki. Teemme monen asian toisin.
Tärkein asia meidän luokassa on saada lapsi tuntemaan itsensä hyväksytyksi ja tervetulleeksi. Käytämme paljon aikaa tutustumiseen ja luottamuksen syntyyn. Meillä on oltava aikaa. Meillä on oltava mahdollisuus istua viereen ja keskittyä opetuksen lisäksi kaikkeen muuhun. On haluttava tietää lapsen elämästä se, minkä hän itse haluaa siitä kertoa. Jokainen lapsi kertoo jotain. Jokainen lapsi ilmaisee tunteitaan jotenkin.
Ilmaisu saattaa olla hiljaista ja kehonkielellä kerrottua. Ilmaisu saattaa olla piirtämistä, kirjoittamista tai rakentamista legoilla. Usein asioita tulee kerrottua välillisten välineiden tai keinojen kautta. On helpompi kertoa itsestään ulkoistamalla asiat. Harva aikuinenkaan kertoo tuntemattomalle heti kaikki herkimmät tuntemuksensa saati mahdollisesti traumaattiset kokemuksensa. En ymmärrä kun sanotaan, että lapsi sopeutuu tai kyllä lapsi luottaa helposti. Ei sopeudu eikä luota. On lapsen aliarviointia olettaa, että lapsi olisi älykäs ja etteikö lapsi halua ja osaa tehdä arviota aikuisen luotettavuudesta tai aidosta läsnäolosta. Miksi vaivautua kertomaan, jos pelkää ettei aikuinen tajua tai ajatus siitä, että aikuinen kuitenkin lähtee tai lähettää lapsen toiseen paikkaan.
Useat lapset ovat meidän luokkaan tullessa käyneet lävitse usean luokan ja jopa usean koulun. Minnekään hän ei ole aiemmin kuulunut. Et kuulu tänne, on lause, jota yhdenkään lapsen ei tulisi kuulla. Koen suuttumusta joka kerta kun kuulen lapsen kuulleen tuon lausahduksen. Jokainen meistä haluaa kuulua jonnekin. On yhtä turhauttavaa kuulla, että aikuisten näkökulmasta on kaikki jo kokeiltu ja tuo lapsi ei vaan kertakaikkiaan sopeudu ja onnistu noudattamaan sääntöjä. Ikään kuin me aikuiset sopeutuisimme ja olisimme valmiita työskentelemään meille sopimattomassa ympäristössä. Me vaatisimme muutosta tai vaihtaisimme paikkaa. Lapsi ei voi tehdä noita päätöksiä. Hän osoittaa käytöksellään ja tunnereaktioillaan oman pahan olonsa ja omat vaikeutensa olla osana isoa ryhmää ja muiden luomia vaatimuksia.
Epäonnistuuko siis lapsi vai koulu ja aikuiset. Mielestäni lähtökohta on, että koulu ja aikuiset. Kuinka voimme vaatia lapsilta jatkuvaa omaksumiskykyä ja tunteiden hallintaa, kun me aikuisetkaan emme noihin vaatimuksiin kykene aina vastaamaan. Lapsen kehitys ei ole lähelläkään aikuista ja silti me usein vaadimme lasta saavuttamaan samaa tasoa kuin me, jotka olemme elämää harjoitelleet useita kymmeniä vuosia enemmän. Vaadimme lasta sopeutumaan ja asettumaan rajoihin, mutta usein ei olla valmiita miettimään, että voisiko rajoja muokata niin, että lapsella olisi realistinen mahdollisuus niihin asettua.
Onko lapsen pakko mennä välitunnille? Pitääkö osallistua ääniherkkänä musiikin tunneille? Voiko ruokailussa käydä eri aikaan? Voiko koulupäiviä lyhentää? Voiko lukujärjestystä muokata niin, että koulu alkaa eri aikaan kuin muilla? Voiko tehtäviä tehdä sermin takana, eri tilassa tai enemmän kotona? Voiko lapselle antaa tilaa, kun hän hermostuu? Voiko tehdä tehtäviä piirtämällä, suullisesti, tietokoneella tai rakentamalla? Onko pakko olla sosiaalinen, jos sosiaaliset tilanteet aiheuttavat joka kerta raivarin? Onko syytä antaa tunne, että joku lapsen tekemä on jo riittävää? Onko mahdollista antaa olla tekemättä mitään, jos joku suru on juuri nyt päällä? Pitääkö lapsen kertoa asioista aikuisen tahtomaan tahtiin? Pitääkö lapsen kunnioittaa aikuista vain siksi, että toinen on aikuinen? Pitääkö lapsen jakaa itsestään jotain, jos aikuinen ei jaa, ja seisoo etäällä jalustan päällä? Eikö lapsi saa olla vihainen? Pitääkö lapsen olla nätisti ja muistaa totella? Voisiko koulu mahdollisuuksien mukaan muokata omaa toimintaansa?
Tiedän kyllä rajoitukset. Liian vähän aikuisia ja liian vähän aikaa. Liikaa oppilaita ja liikaa tekemistä. Liikaa paineita ja liikaa kirjallisia töitä. Kaikkea on liikaa tai liian vähän.
Täytyy muistaa, että suurin osa lapsista selviää yleisopetuksen vaatimuksista, mutta on pieni joukko, jotka eivät suoriudu.Ajattelen niin, että lapsen siirtyessä erityisopetuksen ryhmiin, niin viimeistään siinä vaiheessa pitäisi muuttaa paljon. Jos erityisopetuksen ryhmissä edelleen jatketaan samojen odotusten saavuttamista, niin pieleen menee. Se, että on vähemmän oppilaita ja ehkä enemmän aikuisia, ei yksin ratkaise lapsen koulunkäyntiä. Uskallusta tehdä täysin toisin, sitä minä toivon. Uskallusta unohtaa ops ja uskallusta istua lattialle ja ihmetellä lattialaattojen saumoja. Uskallusta puolustaa lasta ulkopuolisia odotuksia ja paineita vastaan, joihin pieni ihminen ei ole valmis vastaamaan. Uskallusta nähdä lapsi yksilönä ja uskoa hänen puolestaan, että kaikki kyllä järjestyy. Uskallus haastaa lapsi ajattelemaan omaa osuuttaan, mutta samalla lohduttaa ettei hänen vielä tarvitse olla valmis. Uskallus sanoittaa ikäviä tunteita ja arvailla lapsen puolesta, jos hän ei itse osaa sanallistaa. Lapsi kyllä nyökkää tai kohauttaa hartioitaan tai vilkaisee alta kulmain, jos joku arvio osuu oikeaan. Siksi pitää alkuun rakentaa tutustumista rauhassa, sillä se mahdollistaa kehon kielen tuntemuksen, ja voi oppia erottamaan katseen suunnan vaihtumisesta mielialan muutoksen.
Pitääkö rajata ja olla tiukka? Pitää. Pitääkö tehdä jotkut raamit ja vaatia lasta pysymään niiden sisällä? Pitää. Pitääkö pitää tavoitteena riittävä oppisisältöjen hallinta? Pitää. Mutta pitääkä tehdä niin kuin aina ennen on tehty, niin ei todellakaan pidä!
Kuvittele itsesi istumaan lattialle vailla toivoa. Kuvittele olevasi isojen ihmisten ympäröimänä ja kukaan ei tajua miltä sinusta tuntuu. Mieti miltä tuntuisi, jos teidät ettet saavuta kenenkään odotuksia. Miltä tuntuisi, jos olis vain kiire ja et millään ymmärrä mitä sinulta vaaditaan. Kuvittele miltä tuntuu tunne siitä, että koet pilaavasi kaikkien elämän.
Rohkeutta tehdä toisin kuin muut tekevät. Halua nähdä lapsi ainutlaatuisena ja hyvänä. Ihan vaan olla ihmisenä ihmiselle. Siinäpä olisi eväitä, joita kannattaa syödä ja jakaa.
