Mitä lapseni minulle opettaa…
Vain elävät eivät opeta.
Tyttäreni vielä eläessä en suonut ajatuksia siihen, että oppisin häneltä jotakin. Nuorena äitinä, jonka jaloissa pyöri kolme lasta, en omannut vahvoja kasvatusnäkemyksiä, tai että minulla olisi ollut tavoitteita vanhemmuuteni tai lasteni tulevaisuuden suhteen. Minä olin äiti, joka toimi intuitiolla, maalaisjärjellä ja rakkaudella.
Kun lääkäri kertoo, että lapsi on kuollut, niin oppii elämän lopullisuuden. Elävä ja hengittävä lapsi vaikenee, ja hänen ennen niin lämmin poskensa viilenee. Muistan miettineeni, että hetken kuluttua poski olisi kylmä, ja olisin halunnut peitellä lapseni lämpimän peiton alle. Opin, että se ei ollut enää minun tehtäväni, ei koskaan enää.
Opin sen, että kuolleena lapseni tuli usealle näkyvämmäksi. Minä tulin osalle näkyvämmäksi, mutta osalle muutuin ohitse katsottavaksi. Opin, että kuolleen lapsen sisarukset muuttuvat reippaiksi ja heidän tulee muiden mielestä käyttäytyä hyvin, koska onhan suuri suru ja onhan onni, että he vielä elävät. Kuolleen lapsen sisarukset jäävät huomiossa vähemmälle paitsi vanhemman sylissä, jossa he yrittävät täyttää siihen muodostuneen tyhjän aukon.
Vuosien kuluessa oli opittava, että suuri osa ihmisistä unohtaa lapsesi. Tai ei ehkä unohda, mutta eivät muista häntä samalla tavalla aktiivisesti, sillä hänen jättämänsä tyhjyys ei ole vieraiden ihmisten todellisuutta. Suurella osalla ihmisitä elämä jatkui tavanomaisesti ja jos he eivät ole menettäneet rakastaan, he eivät ymmärrä. Opin, että on minun tehtäväni pitää kuollut lapseni elossa elävien lasteni rinnalla. Opin, että osa ei hämmentyy puhuessani tyttärestäni ja osa ei tiedä kuinka suhtautua. Oletan, että osa pelkää kokevansa saman menetyksen ja siksi suuntaavat keskustelua positiiviseen suuntaan, anovat katseellaan minun sanovan, että suru helpottaa ja että pärjään jo paremmin, ja kyllä minä olen onnellinen. Opin, että surutyö on yksityisasia, jota voi käsitellä toisen kanssa sopivissa määrin. Sopivissa määrin määrittyy usein kyynelillä ja väistelevällä katseella. Niiden jälkeen on hymyiltävä.
Parasta oppimista on lapseni jatkuva läsnäolo elämässäni. Puhun hänelle. Ei älä pelkää, ei hän vastaa. Ei ainakaan siten, kuten elävä vastaisi. Hän vastaa ikään kuin alitajuntani kautta. Hän opettaa minulle hyvyyttä, sillä eläessään hän oli hyvis. Hän opettaa minulle elämän arvokkuutta ja alleviivaa sen kauneutta. Katselen hänen pienenä tyttönä raahaamaansa kiveä televisotasollani, ja harmittelen, etten kysynyt tuolloin sitä, mitä hän siinä näki. Yhtä kaikki, kivikin voi siis olla kaunis ja jos lapsesi kantaa sellaisen itsepintaisesti kotiin, niin anna kantaa.
Tyttäreni opettaa minulle hiljentymistä. Hiljenen itseni ja elämän edessä. Hiljenen kuuntelemaan mitä todella haluan ja mitä oikeasti ajattelen. Hän on opettanut minulle rehellisyyttä, sillä ilman omaa ääntäni ja tahtoani, en tulisi kuulluksi siten kuten tahdon. Hän on opettanut, että itkun kautta voi nauraa ja ikävänkin keskellä on rakkautta. Hän on opettanut, että on rakastettava rohkeasti, mutta ei väkisin. Hän on opettanut, että kuollut ei koskaan lopullisesti katoa.
Olen oppinut, että minun on elettävä omalla tavallani. Ei elämä niin vakavaa ole ja kuolema korjaa omansa joka tapauksessa. Olen oppinut myös intuitiivisemmaksi ja tapani olla ihmisten kanssa perustuu aistimiseen ja suoraan puhumiseen. En saata olla olemassa ilman tietoisuutta siitä, että opittavaa on jatkuvasti, ja elämää on elettävä elävästi. Elän ehkä toisin kuin osa ihmisitä. Puhun ehkä asioista, joista ei usein puhuta. Kehun ja kannustan silloin, kuin muut näkevät moitteen sijaa. Näen hyvää pahan keskelläkin. Opin myös sen, että en ole kaikkivoipa ja sen etten ole kaikessa oikeassa.
Opin, että rakkaus kuolleeseen on syvää. Opin, että menetyksen keskellä voi myös saada. Opin, että yhteys ei katkea vaan se muuttuu. Opin myös sen, että valitessani elämän ja elävät, tyttäreni malttaa odottaa ja pysyy rinnallani.
Kuolleet voivat opettaa jopa enemmän kuin elävät.