Mitä lapseni minulle opettaa…

Vain elävät eivät opeta. 

Tyttäreni vielä eläessä en suonut ajatuksia siihen, että oppisin häneltä jotakin. Nuorena äitinä, jonka jaloissa pyöri kolme lasta, en omannut vahvoja kasvatusnäkemyksiä, tai että minulla olisi ollut tavoitteita vanhemmuuteni tai lasteni tulevaisuuden suhteen. Minä olin äiti, joka toimi intuitiolla, maalaisjärjellä ja rakkaudella. 

Kun lääkäri kertoo, että lapsi on kuollut, niin oppii elämän lopullisuuden. Elävä ja hengittävä lapsi vaikenee, ja hänen ennen niin lämmin poskensa viilenee. Muistan miettineeni, että hetken kuluttua poski olisi kylmä, ja olisin halunnut peitellä lapseni lämpimän peiton alle. Opin, että se ei ollut enää minun tehtäväni, ei koskaan enää. 

Opin sen, että kuolleena lapseni tuli usealle näkyvämmäksi. Minä tulin osalle näkyvämmäksi, mutta osalle muutuin ohitse katsottavaksi. Opin, että kuolleen lapsen sisarukset muuttuvat reippaiksi ja heidän tulee muiden mielestä käyttäytyä hyvin, koska onhan suuri suru ja onhan onni, että he vielä elävät. Kuolleen lapsen sisarukset jäävät huomiossa vähemmälle paitsi vanhemman sylissä, jossa he yrittävät täyttää siihen muodostuneen tyhjän aukon.

Vuosien kuluessa oli opittava, että suuri osa ihmisistä unohtaa lapsesi. Tai ei ehkä unohda, mutta eivät muista häntä samalla tavalla aktiivisesti, sillä hänen jättämänsä tyhjyys ei ole vieraiden ihmisten todellisuutta. Suurella osalla ihmisitä elämä jatkui tavanomaisesti ja jos he eivät ole menettäneet rakastaan, he eivät ymmärrä. Opin, että on minun tehtäväni pitää kuollut lapseni elossa elävien lasteni rinnalla. Opin, että osa ei hämmentyy puhuessani tyttärestäni ja osa ei tiedä kuinka suhtautua. Oletan, että osa pelkää kokevansa saman menetyksen ja siksi suuntaavat keskustelua positiiviseen suuntaan, anovat katseellaan minun sanovan, että suru helpottaa ja että pärjään jo paremmin, ja kyllä minä olen onnellinen. Opin, että surutyö on yksityisasia, jota voi käsitellä toisen kanssa sopivissa määrin. Sopivissa määrin määrittyy usein kyynelillä ja väistelevällä katseella. Niiden jälkeen on hymyiltävä.

Parasta oppimista on lapseni jatkuva läsnäolo elämässäni. Puhun hänelle. Ei älä pelkää, ei hän vastaa. Ei ainakaan siten, kuten elävä vastaisi. Hän vastaa ikään kuin alitajuntani kautta. Hän opettaa minulle hyvyyttä, sillä eläessään hän oli hyvis. Hän opettaa minulle elämän arvokkuutta ja alleviivaa sen kauneutta. Katselen hänen pienenä tyttönä raahaamaansa kiveä televisotasollani, ja harmittelen, etten kysynyt tuolloin sitä, mitä hän siinä näki. Yhtä kaikki, kivikin voi siis olla kaunis ja jos lapsesi kantaa sellaisen itsepintaisesti kotiin, niin anna kantaa. 

Tyttäreni opettaa minulle hiljentymistä. Hiljenen itseni ja elämän edessä. Hiljenen kuuntelemaan mitä todella haluan ja mitä oikeasti ajattelen. Hän on opettanut minulle rehellisyyttä, sillä ilman omaa ääntäni ja tahtoani, en tulisi kuulluksi siten kuten tahdon. Hän on opettanut, että itkun kautta voi nauraa ja ikävänkin keskellä on rakkautta. Hän on opettanut, että on rakastettava rohkeasti, mutta ei väkisin. Hän on opettanut, että kuollut ei koskaan lopullisesti katoa. 

Olen oppinut, että minun on elettävä omalla tavallani. Ei elämä niin vakavaa ole ja kuolema korjaa omansa joka tapauksessa. Olen oppinut myös intuitiivisemmaksi ja tapani olla ihmisten kanssa perustuu aistimiseen ja suoraan puhumiseen. En saata olla olemassa ilman tietoisuutta siitä, että opittavaa on jatkuvasti, ja elämää on elettävä elävästi. Elän ehkä toisin kuin osa ihmisitä. Puhun ehkä asioista, joista ei usein puhuta. Kehun ja kannustan silloin, kuin muut näkevät moitteen sijaa. Näen hyvää pahan keskelläkin. Opin myös sen, että en ole kaikkivoipa ja sen etten ole kaikessa oikeassa. 

Opin, että rakkaus kuolleeseen on syvää. Opin, että menetyksen keskellä voi myös saada. Opin, että yhteys ei katkea vaan se muuttuu. Opin myös sen, että valitessani elämän ja elävät, tyttäreni malttaa odottaa ja pysyy rinnallani. 

Kuolleet voivat opettaa jopa enemmän kuin elävät. 

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Syvällistä

Työpaikan juhlat

Valitin ja narisin. Huokailin ja toivoin olevani jo kotona, enkä luokassa vetämässä sukkahousuja jalkaan sermin takana. Kummallinen tunne olla tyhjässä luokassa ja meikata lavuaarin edessä, jossa päivällä pestiin oppilaiden käsiä ennen ruokailuun menoa. Perjantai-ilta, jonka ajattelin olevan parempi omalla kotosohvalla, mutta viettäisin sen kuitenkin työkavereiden kanssa koulun tiloissa. Tiedät varmaan sen hetken, jolloin juhliin ilmoittaudutaan ja idea tuntuu hyvältä, mutta juhlien olessa käsillä, tahtoisi mielummin vanua verkkareissa kotona. Huoh….

Kaiken elämäni keskellä en ole ollut kovin sosiaalinen työyhteisössäni. Yhteisössä ei ole vikaa, vaan vika on ollut minun ruuhkaisessa päässäni. Siksipä päätin, että näihin ”pikkujouluihin” taatusti osallistuisin hyvillä mielin. Työyhteisöömme kuuluu yli 80 henkilöä ja myönnän, että en tiedä kaikkien nimiä enkä luokkia tai aineita, joita he opettavat tai ovat ohjaajina. Puolustukseksi sanon, että olen ollut talossa vasta 1,5 vuotta ja viime syksynä liittyi seuraamme lisää väkeä pihalle ilmestyineisiin pihapaviljonkeihin. Kertooko tuntemattomuus minusta vai siitä, että rakenteet ovat hajanaiset ja jokaisella on rajallinen aika viettää opehuoneessa? Oli miten oli, niin olin päättänyt olla sosiaalinen vapaa-ajalla, joten onneksi sain sukkahousut ehjinä jalkaan. Työkaveri ei saanut, mutta mekon helma oli onneksi armollisen pitkä ja juhlapaikan valaistus hämärä. 

Onneksi valitus hiipui nauruksi. Narina vaikeni ahtaessani suuhuni irtokarkkeja ja hodareita. Huokailu vaihtui hengästyneeksi huohotukseksi viuhtoessani kehoani tanssilattialla. 

Aiheena juhlissa oli lavatanssit, joten ohjelmaan kuului musiikkia, tanssiaskeleiden opetusta ja musavisa. Mainittakoon, että Mirrit-joukkuen, johon itse kuuluin, sijoittui kolmanneksi tiukassa kilpailussa. Tätä sijoitusta luonnollisesti juhlittiin hihkuen ja huutaen, sekä hävinneitä joukkueita lempeästi väheksyen. Naurun ja hyväksynnän varjolla oli ihastuttavaa sanailla työkavereiden piirteistä ja tavoista toimia. Vain hyvässä yhteisössä voi huumorin varjolla tölviä ja naljailla. Kaiken hassuttelun keskellä vaihdetaan myös vakavampaan sävyyn aitoja arvostavia ajatuksia toisen tavasta tehdä töitä. En tahdo verrata perheeseen, sillä se tuntuu liian kliseiseltä. Viihdyn hetki hetkeltä paremmin, vaikka lasissani on vain huoneenlämpöistä kuplavettä. 

Hyviin juhliin kuuluu sen, että alun jähmeyden hälvettyä ihmiset kiertävät paikasta toiseen ja ajautuvat keskusteluihin usean ihmisen kanssa. Parhautta on jaetut sanat ruokalan tolpan juuressa ja karkkitiskin ääressä valitessa niitä sinisiä karkkeja. Ei enää harmita juhliin jääminen eikä väsymys paina, vaikka muutama tunti aiemmin se meinasi olla hyvä perua juhliin osallistuminen. 

Ikä osoittautuu yhdeksi keskustelun aiheeksi. En enää kuulu nuorisolaisiin. Havainto on hyvää tekevä. Ihailen yhteisömme nuorisolaisia, jotka kevein askelin liitävät pitkin tanssialattiaa ja ovat isolta osalta vastuussa juhlien järjestelyistä. Huomaan, että olen osalllisena juhlissa, joiden eteen en ole tehnyt yhtään mitään. Muistelen aiempaa työuraa, jolloin olin nuorempi, ja tein havainnon, että osallistuin silloin innokkaana järjestelyihin ja jopa jälkisiivoukseen. Juhlien järjestelyihin osallistui tietysti myös varttuneimpia henkilöitä, mutta nuorempien pirskahtelevuus ei voi olla näkymättä ja erottumatta. Ihanaa. Vieraina oli myös muutama vahvistus eläkeläisiä. Heidän läsnäolo tekee yhteisöstä jotenkin kokonaisen ja harmonisen. Huomaan, että voisin olla joidenkin työkavereiden äiti, ja huomio ei ahdista, vaan vapauttaa istumaan ja höpisemään joutavan päiväisyyksiä ja olemaan salaa iloinen siitä, että kukaan ei oletakaan minun tanssivan enemmän kuin kaksi biisiä putkeen. 

Koska olen järkevä keski-ikäinen, niin vilkuilen kelloa ja lähden kotiin ajoissa. Keski-ikäisyyteen kuuluu tällä kerralla myös alkoholittomus ja autolla liikkumine. Olisin voinut järjestää yöpaikan, joka olisi mahdollistanut viinin nauttimisen, mutta järki kuiskaili pyytäen tekemään kotiin siirtymisen ratkaisun. Tätä kirjoittaessani olen ratkaisusta iloinen. Ei krapulaa ja edessä kaksi vapaapäivää. Kehossa tuntuu hieman tanssin aiheuttama liike, mutta se tuntuu hyvältä. 

Osallistuminen siis kannattaa, vaikka mieli kapinoi sitä vastaan. On lukemattomia syitä, joihin voi vedota. Sallittakoon myös syiden hyväksikäyttö, sillä syyt ovat joskus hyviäkin. Nauru vapauttaa. Tutustuminen työkavereiden vapaa-ajan persoonaan avaa uusia kulmia katsoa ja kohdata työkaveri arjessa. Yhteinen hihitys kantaa varmasti kauemmas kuin jähmeästi jaettu hyvän huomenen toivotus aamuhämärässä koulun aulassa. Saa muistoja. Parasta on saada myös uusia ystäviä, sillä näinkin on käynyt. Uusiin ihmisiin tutustuminen laajentaa omaa näkemystä maailmasta ja ihmisistä. Eli vaikka olenkin keski-ikäinen ja rauhallisesti juhliva, niin olen utelias, jopa hauska ja hyväksytty osa monenkirjavaa työyhteisöä. 

Juhlikaa ihmiset tavallanne. Antakaa itsellenne ja muille mahdollisuus tutustua itseenne ja toisiinne. Aukeaa mukavia juttuja. Unohtuu arki. Paljastuu ihania ihmisiä yllättävine piirteineen. On mukavaa olla ihminen ihmisten joukossa. 

 

 

Suhteet Oma elämä Mieli Työ