Pidä huolta

Tyttäreni kuoli 16 vuotta sitten. 

Sanotaan, että vahinko ei tule kello kaulassa ja kuolemalle ei ole oikeaa hetkeä. Ovikellon soidessa ja oven avatessa en tiennyt, että muutamaa tuntia myöhemmin lapseni todetaan kuolleeksi. Olen myös sitä mieltä, että kuolemalla löytyy parempia hetkiä ja 8-vuotias on aina liian pieni kuolemaan.

En tahdo velloa kuoleman ja lapsen menetyksen kauheudessa. Se on kauheaa, se on loputon ja se satuttaa tavalla, jota ei saata kuvitella. Siitä voi toipua, mutta jäämällä osin tunnevammaiseksi. Elämänilo tavoittaa lapsensa menettäneen ja uudet unelmat ovat läsnä samoin kuin onni ja naurukin. Niin iso asia on lapsensa menettäminen, että 16 vuotta myöhemminkin pääsen kiinni siihen hetkeen, jolloin tajuntaani iskostui sana kuolema. Ymmärrys on tullut vuosien kuluessa. Hyväksyntä ei, mutta tiedostaminen menetyksestä kyllä. 

Tyttäreni, tuo pieni luonnonlapsi, pakotti minut ruokkimaan mielikuvituskoiriansa. Niitä oli kolme ja surukseni olen unohtanut niiden nimet. Eteisessä oli ruokakuppien paikat ja ilman lupaani olivat aika ajoin myös sohvalla. Hymyillen katsoin vaaleatukkaista ipanaa, joka kädet lanteilla tuijotti tulisesti silmiini, vaatien sitä hemmetin koiranpentua. Voi lapseni, allergia oli selitys kieltäytymiselleni. Kuvitteelliset koirat saivat seurakseen pehmoversioita joukkoon lisättiin hevoset ja muutkin eläimet. Ei prinsessajuttuja, pyh, niille nakattiin niskoja. Tukka hulmuten lapsi riensi lähimetsässä, pelasti loukkaantuneen lokin ja housujen polvet olivat vihreät. 

Ystäviä jäi lastani myös kaipaamaan. Yläkerran pieni tyttö jäi  tyttäreni kuoleman johdosta lienee melko yksin. Hän oli se, joka sivuun helposti jätettiin, ohi katsottiin ja jäi kuulematta. Muistan useamman kerran kuulleeni oven raosta – Voitsä olla?  Lapseni vastasi kieltävästi tyttölaumalle, sillä oli jo yläkerran tytölle luvannut. Hämmästystä, mutta lapseni ei antanut periksi vaan piti lupauksestaan kiinni. Kiitin häntä reiluudesta, mutta hän katsoi kummastuneena ja vastasi, että lupaukset on tehty pidettäviksi. 

Kulmakunnan ihmiset, jotka omistivat koiran, tunsivat tyttäreni. Tapaturmapaikalle saapui minulle tuntemattomia ihmisiä joilla oli kerrottavanaan kohtaamisia lapseni kanssa. Tyttäreni tunsi jokaisen koiran persoonan ja omistajien nimet. Hän jutteli mukavia ja kyseli kuulumisia, ollen kiinnostunut koirien lisäksi myös sitä ulkoiluttavasta ihmisestä. 

Opettajaa odotti luokan ovella lapseni, joka oli keksinyt lähes päivittäin uuden pienen tarinan kerrottavaksi. Tahtoi ilahduttaa.

Lapseni oli sitä mieltä, että minun olisi pitänyt lahjoittaa jokaiseen keräykseen rahaa. Yhdessä kyynelehdimme televison ääressä kun katsoimme erilaisia hyväntekeväisyysohjelmia. Rahani eivät riittäneet lapseni tahdon verran, mutta sain sen anteeksi. Jouduin vakuuttamaan, että jos rikastuisin, niin sitten ainaskin laittaisin. Lupasin. 

Luonto, eläimet ja ihmiset olivat lapseni mielestä kaikkein tärkeimmät. Häntä ei kiinnostanut ulkoiset tekijät, ei sievyys ja somuus. Muistan hänen perustaneen kastematofarmin, kun me muut niivitimme matoja koukkuun. Itsepintaisesti hän pelasti ötököitä siirtäen niitä pois kulkuväyliltä. Ystävyys ei perustunut suosittuna olemiseen vaan omaan ja sydämen valintaan. Tyttäreni oli kahden veljensä välissä kuin sovittelija ja pehmentäjä. 

Minun pieni lapseni ymmärsi sen, mikä on tämän päivän aikuisilta usealta hukassa. Tärkeintä on olla hyvä ja olla sitä ihan kaikille. Lupaukset on pidettävä. Oma etu ei aina ole se mikä tulee ensimmäisenä. Luonto tarvitsee ihmisen suojelua. Eläimet tarvitsevat välittäviä ihmisiä. 

Voi muistan kuinka me kuuntelimme ja lauloimme mukana Pidä huolta kappaletta. Spice Girlsin lisäksi Paven biisi toimi pienelle lapselle. Hoilotimme sitä ja kaiken lisäksi tuo lapsi ymmärsi mitä lauloi. En kykene kuuntelemaan biisiä ilman tunnetta tyttäreni läsnäolosta. Nykyään en aina itke, vaan käännän nupit kaakkoon ja hoilotan täysillä.

Tänään annan periksi surulleni. Omistan tämän päivän minulle ja lapselleni. Hengitän sisääni ilmaa kuin hukkuva ja annan surun myrskytä. Se tyyntyy kyllä, laantuu haikeiksi aalloiksi, jotka hyväilevät kaipuun rantoja. Tänään tahtoisin koskettaa lapseni poskea, kuulla hänen äänensä, mutta se on mahdotonta. Kipu on kiivas, mutta jo tuttu. 

Ja minä laulan. 

suhteet oma-elama syvallista vanhemmuus
Kommentit (4)
  1. Rakas Maarit. Ei saa itkettää silloin kuin on meikannut itsensä iltabailuihin kauniiksi. (jos pienen vitsin tähän sallit)

    Mutta siis miljoona <3 sinulle minun ihana tsempparini tänä päivänä. 
    Siellä hän on♥

    1. Sallin minä <3

      Uutta pintaan ja mukavaa iltaa!

  2. Voi että. <3

    Meillä asui tuollainen ihan samanlainen pieni tyttö. Nyt se tyttö on jo vähän isompi, mutta jos lukisin sille, mitä kirjoitit omastasi, se tunnistaisi kuvauksesta itsensä ihan varmasti.

    1. Ihana tyttö siis <3

      Onnekasta on tuntea, edes hetken aikaa pieni ja ihmeellinen tyttö.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *