Poukkoilevia ajatuksia, mutta niinhän elämä on, poukkoilevaa….

On käsittämättömän liikuttavaa katsoa ja kuunnella mieheni puhuvan isänsä kanssa puhelimessa. Isä puhuu sairaalan vuoteelta ja mies oman kotinsa keittiöstä haroen takaraivoaan, kuten hänellä on tapana ollessaan ajatuksissaan. Kaikki on nyt hyvin ja huolen haipuessa vähemmäksi, myös äänensävy on levollisempi. Minua liikuttavat isä ja poika, huoli ja ääneen sanomattomat pelot, jotka pysyvät kohteliaisuuttaan piilossa. 

Lähiaikoina huoli ja elämän tosiaistat ovat muistuttaneet olevansa olemassa. Lähipiirissä on viivytty sairaalassa ja saatu vastaan tutkimustuloksia. Tuloksina yksi huojennus, yksi keventynyt huoli ja yksi huoli, joka varmasti kasvaa. Ikääntyvät ihmiset, läheiset, joiden huolet ja terveys aiheuttavat moinenlaisia tunteita. Huoli läheisen masennuksesta on huoli, joka ei halua hiljetä, mutta vaiennan sitä väkisin. En tahdo tämän huolen huutavan niin kovaa, että muut äänet vaikenevat liikaa. Silti irtaannutan itseäni siitä, jotta pystyisin hengittämään ja miettimään, että maailma on aika ajoin huoleton ja kaunis.

Puhelimen soidessa ei koskaan tiedä muuttuuko elämä lopullisesti vai ei. Puhelin on täysin viaton väline, ja sen soidessa saattaa alkuun tulla ärtymys työpäivän päätteeksi ja halu olla vastaamatta on totta. Puhelin soi ihan tavallisen keskiviikkoisena iltana, sunnuntaisena aamuna tai perjantai-iltapäivänä. Vastaat. Vaikeiden uutitsen esittäminen on vaikeaa ja puhe on haparoivaa, poukkoilevaa ja epävarmaa. Ääni on tuttu, mutta asia on uusi ja odottamaton. Kuinka sanotaan, että joku on sairaalassa ja ei, ei tiedetä mikä on ja mitä tapahtuu? Se sanotaan laittamalla sanoja peräkkäin, joita on todennäköisesti mietitty tarkkaan ennen puhelun aloittamista. Pieni tauko. Tauon jälkeen esitetään tarkentavia kysymyksiä, joihin ei saada kovin tarkkoja vastauksia. Uusi tauko, jonka aikana tieto kulkeutuu perille asti ja tunnetasot astuvat esiin. 

Tunnetasojen vaihtelu alkaa epäuskosta, liikahtaa huolta ja pelkoa kohden tahtoen suunnata toivoa päin, ja palata siihen tilaan, jossa oli vielä huoletonta ja aamukahvin jälkeen piti lähteä lenkille katsomaan kevään merkkien etenemistä. Halu elää sellaista elämää, jossa ihmiset ovat pysyvästi terveitä ja läsnä vahvistuu. Toki kaikki tietävät, että ihmiset voivat sairastua ja kaikki takuuvarmasti kuolevat, mutta fakta on niin kovin helppoa tunkea taka-alalle je elää mielellään illuusiosssa missä kuolemat ja sairastumiset tapahtuvat  kaikille muille. Oma ikääntyvä vanhempi elää varmasti vielä pitkään, kunnes yhtenä päivänä ei eläkään, vaan on kuollut. 

Tunteiden voimakkuus riippuu läheisen läheisyysasteesta. Mieheni isän aiheuttama huoli miehessäni tuntuu minussa huolena miehestäni. Äitipuoleni aiheuttama huoli tuntuu sekavalta ja päätyy huoleksi isästäni. Istun ja mietin miltä minusta pitäisi tuntua. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi ja vaikenen. Äitini huoli läheisestään aiheuttaa huolta äidistä. Isejä, äitejä, äitipuolia ja appiukko. 

Jokaisen huolen kohdalla mieleni muistuttaa eletystä elämästäni. Kaikki kuolemaa läheltä liippaavat asiat palauttavat tyttäreni kuoleman mieleeni. Tiedän ettei kyse ole hänestä eikä minusta. Uudenlaisten huolten tulviessa elämääni, minä ammennan omasta kokemuksestani. Pyrin asettumaan pelossa elävän asemaan ja pysyny järkevänä pitäen tiukkaan kiinni realismista ja tiedossa olevista faktoista. Esitän järkeviä kysymyksiä, asetan tapahtumia kronologiseen järjestykseen ja palautan kiinni arkeen. Oletko syönyt? Mitä lääkäri sanoi? Onko kaikki apu paikalla? Kuinka voit? Mitä tiedät? Koska saadaan lisätietoa? Oletko nukkunut? Koska on vierailuaika? Tarvitsetko apua? Onko kaikille ilmoitettu? Pystytkö ajamaan? 

Järkevien asioiden ollessa koottuna sopivaan pakettiin esitän toisenlaisia kysymyksiä. Miltä sinusta tuntuu? Pelottaako? Mistä haluat puhua? Mikä on pahinta juuri nyt? Haluatko vain olla hiljaa? Haluatko halata? Haluatko, että puhun ihan jostain muusta? 

Kaikissa näissä tilanteissa irtaannutan itseni läheisen asemasta, sillä on helpompaa olla kiinni faktoissa ja on helpompaa valmistautua olemaan tukena, kuin istua ja olla huolissaan ja peloissaan. Olisi niin paljon helpompaa olla vain järkevä, mutta pahoin pelkään tunteiden saavuttavan myös minut, ainakin välillisesti toisten kautta. 

Kaiken tämän keskellä voin hyvin, nukun levollisesti ja suunnittelen tulevaa kesää. Tajuan, että läheisten huolet ja sairastumiset ovat osa elämää ja iän mukanaan tuomaa todellisuutta ja ehkä siksi suhtaudun niihin melko kiihkottomasti ja rauhallisesti. Tulevaisuudessa puhelmien soidessa myös lopullisemmat viestit ovat joku kerta totta, mutta sen aika ei ole vielä. Viestin sisällön kertoessa kuoleman vierailleen, otan käyttöön tiedon tuomat tunteet ja toimintatavat. 

Sitä vain oikein pysähdyin ajattelemaan, että olen tavattoman onnekas juuri nyt. Rakastan miestäni. Rakastan omalla tavallani läheisiäni, toisia eri tavoin kuin toisia. Olen melko hyvä tukihenkilö toisen ollessa hädän keskellä. Olen terve ja minulla on mahdollisuuksia moneen. Tajusin, että viime aikoina esiintynyt alakulo ja väsymys ovatkin melko turhia, sillä minulla on asiat oikein hyvin. Tajuan eläväni ja elämä on poukkoilevaa, niin se on meillä kaikilla. 

suhteet oma-elama ystavat-ja-perhe ajattelin-tanaan
Kommentit (2)
  1. Kiitos. 

    Nämä tapahtumat ovat tavallisia elämään kuuluvia asioita. Samaan aikaan tapahtuessaan ne saavat hetkeksi hengästymään.

    Asia ja hetki kerrallaan. Onneksi elämässäni on niin paljon hyvää! 

  2. Nämä ovat vaikeita tilanteita ja jokainen omanlaisensa. Mitään tapaa ei ole lohduttaa. Ei mitään yhteistä, yleistä tapaa. On oltava tilanteessa mukana, kyllä ne sanat, vaikka hapuilevat, sitten löytyvät. Voimia sinulle! 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *