Suru yllättää

En tiedä mitä haluat minulle kertoa vai haluatko yhtään mitään. Viime aikoina suru ja ikävä sinun kuolemastasi ovat puskeneet esiin kivulla ja viiltävällä tuskalla. Välillä on vaikea hengittää. Välillä tahtoisin kuolla, jotta voisin koskea sinua, kuulla äänesi ja sulkea sinut tyhjään ja kaipaavaan syliini. En kuitenkaan kuole vaan hengitän, vaikka jokainen hengenvetoni vie kauemmas sinusta. 

Tapasin tänään siskosi. Nuoren naisen, joka kertoo ottavansa tatuoinnin sinun muistoksesi. Istuin häntä vastapäätä ja puhuimme sinusta, vaikka hän ei koskaan ehtinyt sinuun tutustua. Rakastan siskoasi, vaikka hän ei ole minun lapseni. Näen hänessä sinua, mikä on hieman hassua sillä en tiedä miltä sinä olisit näyttänyt 18- vuotiaana, kuvittelen vain. Siskosi on valloittava ja olen onnellinen, että hän tahtoo tavata minua. Puhumme sinusta, teidän veljistänne ja elämästä. Puhumme suoraan ja varmasti eri tavoin kuin muissa pöydissä istuvat kahvittelijat, sillä harvassa pöydässä puhutaan kuolemasta ja kaukana olevasta veljestä, jonka elämästä ei ole tarkempaa tietoa. 

En ymmärrä miksi ikävä on niin suuri. Kuolemastasi on yli 17 vuotta, joten luulin sen jo koteloituneen sopivaan kokoon ja ymmärtävän pysyä pois rauhallisen ja tasaisen elämäni tieltä. Olen valmis ottamaan surun ja ikävän käsittelyyn pieninä annoksina ja minun valitsemassa kohdassa, joten olen aavistuksen vihainen niiden omavaltaisesta esiin tulosta. 

Aamuyön tunteina olen herännyt mielikuvaan ssitä, miltä sydämesi viimeiset lyönnit tuntuivat sormiani vasten. Jos olisin tajunnut niiden olevan viimeisiä, niin en olisi irrottanut otettani, vaan imenyt itseeni jokaisen sykkeen. Muistan miltä kuulosti viimeiset henkäyksesi ennen ambulanssin tuloa. En tajunnut, että en koskaan kuulisi hengityksesi ääntä ja että voisin ikävöidä sitä näin rajusti. En puhunut sinulle mitään, sillä aivoni käsittelivät tapahtumaa ja mietin missä veljesi olisivat ja kuka heistä huolehtisi, sillä olin valmistautunut lähtemään sairaalaan kanssasi. Minä tiesin kyllä, että olit jo melkein kuollut, mutta en tahtonut sitä uskoa. Odotin ihmettä. Rukoilin. 

Sinisten valojen välkkyessä istuin kuormalavojen päälle ja vastailin poliisin kysymyksiin. Betonirenkaan takaa näin jalkasi ja ympärilläsi oli pelastushenkilökuntaa sinua elvyttämässä. Ihmisiä oli joka puolella ja muistan miettineeni, että oli jo hieman viileää. Poliisin kysymykset olivat haparoivia  ja katse välttelevä. Muistan naapurin käden hartoidien ympärillä ja odotin pääseväni tilanteesta pois, ihan minne vaan. Pääsin ambulanssin etupenkille ja hetket ennen lähtöä olivat ikuisuuden pitkät. Ennen lähtöä ehdin näkemään kuinka palomies pesi onnettomuuspaikkaa, jota uteliaat ihmiset edelleen katsoivat. Siniset valot vilkkuivat näkyvämmin, sillä ilta oli pimentynyt samaan tahtiin kuin elämänikin. Sinun oli jo sammunut ja elintoimitojasi pidettiin keinotekoisesti yllä.

Lääkäri joka kertoi sinun kuolleen, oli asiallinen, katsoi silmiin ja oli läsnä. Huone, jossa sinä makasit lakanalla peitettynä oli tehohoitoon tarkoitettu huone epätavallisen hiljaisena ja pysähtyneenä. Kuoleman kohdatessa kaikki hiljenevät. Siirryin viereesi. Suussasi oli vielä hengitysputki. Muistan kuinka oudolta se vaikutti. Poskesi oli vielä lämmin ja pehmeä. En vieläkään puhunut sinulle ääneen, mutta mielessäni vaikersin ja huusin. Koska on opetettu käyttäytymään kauniisti ja hillitysti, niin en aiheuttanut hoitohenkilökunnalle ylimääräistä vaivaa, vaan vastailin kysymyksiin hiljaisella ja vakaalla äänellä. -Ei, en tahdo lapseni auki leikattuja ja verisiä vaatteita. – Kyllä kiitos, otan hänen korvakorunsa. On järjen vastaista astua ulos huoneesta ja kääntää selkänsä kuolleelle lapselle. Silti minä astuin odottamaan läheisiäni jotka olivat matkalla minua hakemaan. Odotin. Olin yksin ja hiljaa ja voi kuinka minä odotin. Onko mitään yksinäisempää kuin vanhempi, joka juuri paijasi viimeisen kerran lapsensa lämmintä poskea. 

Hakijat saapuivat ja minä ohjasin isäni katsomaan lapsenlastaan, joka oli siirretty hiljaiseen huoneeseen ja hengitysputkea ei enää ollut. Oli pieni kukka rinnan päällä. Kuinka nopeasti viileneekään iho, vaikka kuolemasta oli kulunut vain noin tunti. Minun lapseni iho, joka oli aina lämmin ja tuntui pehmeältä kosketukseni alla. Kuollut, viileä ja väritön. 

Halusin pois sairaalasta. Halusin poikieni luokse. Pojat nukkuivat ja minä valvoin koko yön heidän välissään kuunnellen heidän hengitystään ja koskien aika ajoin heidän pehmeää ja lämmintä ihoaan. 

En tiedä lapseni, miksi juuri nyt kaikki tämä puskee minusta ulos. Hetkittäin saan kiinni niistä toivottomuuden tunteista, joita kuolema meille eläville aiheuttaa. Itken yllättäen ja näen sinut pienissä vaaleatukkaisissa tytöissä Olen tuntevinani sinun läsnäolosi ja odotan kuulevani sinun äänesi. 

Älä kuitenkaan ole huolissasi. Minä selviän tästäkin surun kohdasta, sillä minä hengitän. 

suhteet oma-elama rakkaus vanhemmuus
Kommentit (4)
  1. Samoin minulla. Kyyneleet valuivat pitkin poskia tätä lukiessa. On mahdotonta ymmärtää surusi määrää, mutta äitinä sen repivyyden voi silti jollain tasolla aavistaa. Voimia! <3

  2. Kyynelsilmin jouduin tämän lukemaan <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *