Surun täysi-ikäisyys

Christina.jpg

Tänään on kuolleiden lasten muistopäivä.

Tästä päivästä kaksi päivää taaksepäin vuonna 2000, otettiin tyttärestäni viimeinen valokuva. Kuvasta välittyy lapsen tyytyväisyys juuri leikkattuihin hiuksiin ja kaulassa roikkuvaan avaimenperään. Syksyn värit välittyvät kuvasta kauniisti, ja melkein voi aistia pienen kirpeyden, joka leijuu ilmassa. Reilu kaksi viikkoa myöhemmin lapseni kuoli. Olen onnellinen viimeisestä kuvasta, sillä kuoleman jälkeen otetuissa kuvissa ei ole hän, on vain hänen hautansa.

Tajusin, että tyttäreni kuolemasta tulee 18 vuottaa. Täysi-ikäinen suru. Usein täysi-ikäisyyttä juhlitaan ja edessä avautuu uudenlainen ja odotuksia tarjoava tulevaisuus. Kuoleman täysi-ikäisyys pysäyttää ajattelemaan myös tulevaisuutta, mutta hetken viivyn enemmän menneisyydessä. Varovasti annan itseni muistella kipeimpiä hetkiä. Huokaan helpotuksesta, että en pääse kipeimpiin tuntoihin enää niin syvälle. Saan kuitenkin kiinni loputtomalta tuntuvasta tuskasta ja pimeydestä. Muistan, kuinka polveni pettivät nähdessäni muutaman vaalean hiuksen kiinnittyneenä betonirenkaan reunaan. Huokaan ja hengitän syvään. Onneksi pystyn hengittämään ja suuntaan katseeni ulos ikkunasta.

Rakastan syksyn värejä ja muuttuvaa ilmaa. Potkin puusta pudonneita lehtiä ja tunnen lapsellista iloa. Pellot hohtavat kullanpunaisina aamuauringossa ja muuttolinnut kerääntyvät parviksi ojennellen siipiään. Syksyn eteneminen muistuttaa lapseni viimeisitä hetkistä. Onneksi olen aina pitänyt syksystä muutenkin, mutta lapseni kuoleman jälkeen tämä aika on muodostunut erityisen tärkeäksi. Otan kaiken irti etenevästä ruskasta ja putoavista lehdistä. Odotan ensimmäistä pakkasaamua. Muistan miltä yksi punainen ruusu näytti arkun päällä, ja miltä minua ympäröivä pientä pakkasta täynnään oleva ilma tuntui hänen hautajaispäivänään. Rakastan syksyä osin lapseni vuoksi, sillä hän on saanut minut näkemään sen kauneden. Syksyyn liittyy myös haikeus, luopuminen ja kuolema, mutta luopumisessa piilee myös uuden odotus. Lastani en saa takaisin, vaikka kevään tullen luonto jälleen herää.

Suru muuttuu 18 vuodessa. Onneksi, sillä muutoin meitä lapsensa menettäneitä kulkisi muiden joukossa päätään riiputtaen, ja menetettyä elämää murehtien. Suru muuttuu, mutta ei poistu kokonaan ja sekin on hyväksyttävä. Suru on ystäväni ja linkki lapseeni.

Onneksi surun voi kääntää myös voimavaraksi ja siitä voi syntyä jotain kaunista hyvää. Jotta suru pääsee muuntumaan hyväksi ja kauniiksi, niin sen on ensin annettava tuntua. Kun surevalle itselleen sopii, niin kokemukset on hyvä laittaa jakoon, jakaa lohduksi  muille, jotka kamppailevat vielä alkutaipaleellaan surutyössään. Surun ja menetyksen kautta voi tuntea empatiaa kaikkia maailman vanehmpia kohtaan. Empatia voi kasvaa teoiksi lasten hyväksi. Surevan syliin ja sydämeen mahtuu ihmisiä, joiden menetyksellä, taustalla tai kansalaisuudella ei ole väliä. Surua saattaa lannistaa ja toivottavaa olisi, että siinä vaiheessa polulle osuu joku, joka ymmärtää jotain siitä mitä sureva käy lävitse.

Surun voi siis kääntää hyväksi ja kauniiksi.

Tänään suren lastani ja katselen syksyistä luontoa. Lähetän hänelle ajatuksia ja tunnen sysvästi.

Ajatus jokaiselle lapsensa menettäneelle, ette ole yksin.

suhteet oma-elama vanhemmuus ajattelin-tanaan
Kommentit (2)
  1. Haluaisin halata sinua <3 

    Itkin

    Kaunista

    Surullista

    Äidin sanat

    Äidin tuska ja kaipuu

    Olet todella vahva

    En tiedä olisinko itse

    Kiitos, että pysäytit taas minut ajattelemaan

  2. Kuinka kauniisti kirjoitatkaan <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *