Ylpeydenaiheita ja unelmia

”Olen ylpeä lapsistani ja heidän onnistumisestaan elämässään.” ”Olen elämässäni ylpeä lapsistani ja siitä, millaisia heistä on tullut.” ”Ylpeä elämässäni olen ollut siitä, että olen tullut vanhemmaksi ja saanut kokea lasteni kautta onnistumisia.” ”Ylpeä olen siitä, että olen äiti, joka on antanut kaikkensa lasten eteen.” Lause toisensa jälkeen ja minä vaivun hiljaisuuteen. Vatsassa tuntuu ontto kumina ja lopulta tuntuu kuin sen pohjalle jysähtäisi kivi. Korvissa humisee ja kasvoilla näkyvä hymy on jähmettynyt. Näin käy joka kerta, kun eri kokoonpanoissa käydään keskustelua siitä, mikä saa tuntemaan itsensä ylpeäksi ja missä kokee onnistuneensa elämässään. 

”Haaveilen omakotitalosta.” ”Minun haaveeni on saada matkustella.” ”Olisi ihanaa jos olisi oma mökki, jonka pihalle voisi istuttaa kukkia.” ”Joku päivä olisi ihanaa olla mummo.” Taas kuuntelen ja mietin, miksi en löydä omia haaveitani niiden joukosta, jotka selvästi ovat enemmistön haaveita. Vai onko niin? Kuulenko vain väärin ja tulkitsenko niin, että ihan itse saan oloni tuntumaan siltä, että unelmani ja haaveeni eivät ole yhtä oikeita. 

Mistä sitten olen ylpeä? Olen ylpeä siitä, että olen olemassa tällaisena kuin olen. Olisi voinut käydä toisinkin ja tie nykyiseen olotilaani on ollut pitkä ja kivinen. Olen suunnattoman ylpeä siitä, että uskallan olla onnellinen ja siitä, että ilmaisen ajatukseni ja tahtoni jokaiselle, joka siitä on hieman kiinnostunut. Olen ylpeä siitä, että henkilökohtainen kehitykseni ei ole pysähtynyt vaan se etenee hitaasti, ehkä kompastellen ja välillä aimo harppauksin. Olen ylpeä halustani opiskella ja oppia. Olen ylpeä siitä, että uskallan ja kykenen rakastamaan,

Ajattelen niin, että ilman omaa sisäistä ylpeyttä itsestä, ei voi olla ylpeä monesta muustakaan asiasta. En pysty ajattelemaan, että oman elämän sivuun laittaminen, edes niin hyvän asian kuin omien lasten edestä, saisi aikaan suurempaa onnistumista ja ylpeyttä, Jos lapselle hoetaan, että olen ylpeä sinusta ja sinä olet se, missä olen elämässäni onnistunut, niin saako se lapsen tuntemaan itsensä ylpeäksi itsestään? Voiko käydä niin, että lapsi ei koe itse itsestään ylpeyttä sen myötä mitä hän on ja mitä hän on tehnyt, vaan hän jää odottamaan omia lapsia, jotta hän voisi olla jostain ylpeä? En sano niin, etteikö lapsistaan saisi olla ylpeä. Olen itsekin kokenut ylpeyden hetkiä liittyen lapsiini, mutta suurin osa aiheista ja syistä eivät ole minun aikaan saamia, vaan lapseni, joka on tehnyt tekonsa irrallaan minusta ja ilman minun kasvatustani tai vaikutustani. Toki vanhemmuudella on osansa, mutta lapsen aikuistuessa vähenee vanhemman osuus tehdyistä ratkaisuista. Vaikka lapsen väittelisi tohtoriksi, niin se olisi hänen saavutuksensa, ei minun. Voin olla ylpeä siitä, että lapseni omaa hyvät arvot ja kauniit käytöstavat, mutta niihin on vaikuttanut ehkä joku toinen minun lisäkseni. Miksi lapseni murheeksi asettaisin oman ylpeyden tunteeni? Eikö lapselleni olisi hyvä esimerkki siitä, että vanhempi osoittaa olevan ylpeä omasta edistymisestään, omasta kasvustaan ja omista tekemisistään, jotka eivät ole kosketuksissa lapseen. Eikö lapseni olisi helpompi olla ylpeä vanhemmastaan ja ottaa mallia ja rakentaa omaa itsetuntoaan sen kautta, että voi olla ylpeä itsestään juuri sellaisena, itsellisenä olentona, ilman että on kiinni muissa ja heidän hyväksymisessään.

Ehkä tämän purkauksen takana on ajatus siitä, että en tahdo hyväksyä ajatusta siitä, että ylpeys elämästä ja onnistumisen tunne siinä, olisi kiinni onnistuneesta vanhemmuudesta. Entä kaikki ne, jotka eivät ole isejä ja äitejä? Entä he, jotka ovat menettäneen lapsensa kuoleman, päihteiden tai rikollisuuden kautta. Entä, jos lapsi kaikesta vanhemman yrittämisestä huolimatta tekee valinnat, joiden arvot ja teot eivät kohtaa omien kanssa. Minkä kautta ylpeyden tunne sitten rakennetaan ja voiko lapsesta kaikesta huolimatta olla ylpeä vai onko vaiettava häveten epäonnistumistaan?

Haaveilusta ja unelmista vielä sen verran, että mikään haave ei ole vähempiarvoinen tai huonompi. Huomaan vain sen, että omat haaveeni liittyvät haluun elää elämää täysillä tuntien kaikkia siihen liittyviä tunteita,. Tahdon maistaa ja haistaa. En osaa ajatella niin, että talo, matkustelu tai uusi auto täyttäisivät minun unelmani. Minä tahdon olla vapaa ihminen ilmaisemaan itseäni ja haluan oppia tai olla oppimatta. En kykene muodostamaan unelmaani moneenkaan konkreettiseen tavaraan tai esineeseen. Haaveilen minä kuitenkin siitä, että kykeneisin kirjoittamaan kirjan, joka tarraisi pieniin käsiin illan tullen. Pieni ihminen nukahtaisi mielessään kirjani hahmot ja ehkä pieni haave siitä viriäsi ilmoille, että pieni lukija näksi itsensä kirjoittamassa omia ajatuksiaan sanoiksi toistensa perään. 

suhteet oma-elama mieli vanhemmuus
Kommentit (3)
  1. Näin juuri minäkin ajattelen. On vaikea erottaa rajoja oman toiminnan ja valintojen kesken. Muistan ajan jolloin haaveilin oikein tosissani, vain huomatakseni ettei mikään niistä toteutunut. Ei ollut kyse siitä, ettenkö olisi mielestäni tehnyt oikeita tekoja ja ollut tarpeeksi päättäväinen. Elämä vain kulkee joskus kummallisia ratoja ja niin kauan kuin elämme ihmisten kanssa, niin myös heidän tekemisensä ja sanomisena vaikuttavat meihin, tahdommepa tai emme ja tiedostamme sitä tai emme. 

    Onneksi voi kuitenkin yrittää haaveilla ja kuka ties ne toteutuvat, mutta harvoin alkuperäisessä muodossaan. Ylpeyttä saa tuntea, mutta ei liian mainittvasti ilmaiseten, näin tuntuu olevan maan tapa. Ehkä voisi vaihtaa sanan ylpeys tilalle tyytyväisyys ja onnellisuus. 

  2. Ylipäänsä vain lastensa kautta elävät aikuiset ovat surullinen tapaus ja sitä olen päättänyt yrittää vältellä viimeiseen asti. Minullakin on oma elämä ja lapsi on tietysti iso osa sitä, tällä hetkellä käytännössä melkein kaikki, mutta olen silti käynyt laulutunneilla ja baletissa jne., koska ne ovat minun juttujani. 

    Olisin silti halunnut joskus kuulla erityisesti äitini suusta, että hän arvostaa minua ja tekemisiäni. En tiedä olisiko se ollut ylpeilyä, ehkä ei, mutta ehkä se olisikin vaatinut juuri sen etäisyyden ja irrottautumisen hänen oletuksistaan, että olisi kyennyt näkemään minut erillisenä ihmisenä omassa elämässäni. Koen, että se jäi puuttumaan.

    1. Ymmärrän tuon tunteen, että olet jäänyt kaipaamaan sanoja; Olen sinusta ylpeä. Nuo sanat soisi kaikkien lasten kuulevan. 

      Lasten kautta eläminen ainoastaan on vain osittaista. Olen iloinen, että sinulla on omat jutut ja takuuvarmasti olet myös ylpeä lapsestasi  <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *