Iloisissa tunnelmissa Katoombassa

Mielialani on muuttunut paljon positiivisemmaksi sitten viime postauksen. Kyllä se googlen algoritmi vetovoiman laki on taas toteutunut, ja juuri mielialaan sopivat uutiset ja artikkelit ovat hypähtäneet silmieni eteen. Juuri eilen esimerkiksi pompahti artikkeli siitä, mitä ihmiskunta voi tehdä, kun (ei jos, vaan kun) asteroidi törmää maahan. Trumpkin on kuulemma jo myöntänyt, että kyllä se ilmastonmuutos taitaa olla todellinen. Sydneyn vegaanien MeetUp-ryhmässä puolestaan mainostettiin puhetilaisuutta, jonka vieraana on psykologi, joka jakaa neuvoa, kuinka vegaani pysyy järjissään tässä epävegaanisessa maailmassa ja kuinka muuttaa oma mindset, jotta osaisi paremmin kohdata muut ihmiset, sietää surua ja hallita stressiä ja ahdistusta. Eli juuri kaikki se, mitä viime postauksessa tuskailin. Nyt oikeasti tuntuu, että kyllä se on tällä kertaa ihan Universumi, eikä selaushistorian keräämä tieto, joka vastaa apuhuutooni 😉 Kaiken tämän lisäksi vegaaniksi pyrkivä ystäväni laittoi minulle viestiä, että oli katsonut dokumentin maidontuotannosta, eikä seuraavana päivänä pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Hän päätti lakata yrittämästä ja vihdoin olla vegaani. Hänelle tuli siitä päätöksestä niin hyvä mieli, että halusi välttämättä jakaa sen kanssani.

Aika hassu aiheeseen liittyvä tapaus tapahtui myös eilen töissä. Olen nyt töissä leipomossa, jossa on ranskalainen pääleipuri. Jos kuvittelette mielessänne stereotyyppisen ranskalaisen leipurin, niin hän on juuri sellainen. Hän huutaa ja nauraa kuin hullu, ja tuli itsekin kertomaan minulle heti toisena työpäivänä, että tässä talossa on yksi hullu, ja se on hän. Nyt muutaman päivän tarkkailun jälkeen, en yhtään lähde väittämään vastaan. Olen jo muutaman kerran joutunut ”paljastamaan”, että olen vegaani, kun työntekijät ovat tuoneet minulle uunituoreita maistiasia, mutta asian kertomista meidän pääleipurille olen yrittänyt vältellä. Tiedättehän ranskalaiset, ottavat croissantinsa niin tosissaan ja henkilökohtaisesti. Eilen kuitenkin pääleipuri kävi tarjoilemassa kaikille uutta tuotetta, ja kun paljastin suuren salaisuuteni, niin ranskalainen nosti peukun ylös ja sanoi: ”Mä tiesin heti, että tykkään susta!”. Arvelin, että tämä on jotain outoa ranskalaista sarkasmia, ja loppupäivän yritin tarkkailla miestä ja hänen mielialaansa. Illalla sitten ennen kotiinlähtöä kävin hakemassa roskat huoneesta, jossa hän pyöritteli croissanttejaan, ja kysyin puolivitsaillen, et ollaanhan me edelleen ok, vaikka olenkin vegaani? Ranskalaisille kun voi on melkein pyhä asia. Eikös koko ranskalainen ruokakulttuuri perustu siihen? Asia olikin niin, ettei peukku ollut sarkasmia, ja leipuri kertoi toivovansa, että itsekin pystyisi olemaan vegaani, mutta on kuulemma liian vaikeata hänelle. Lihaa hän ei kuitenkaan paljon syö. (Kunpa saisin sentin, joka kerta kun kuulen tuon!) Ja sitten sain tietää, että hänen apulaisensa, ranskalainen hänkin, yrittää myös olla vegaani, ja että ranskalaiset ovat ihan ok tämän asian kanssa. Siis, jos ranskalainen leipuri, työkseen leivonnaisia valmistava tyyppi, haluaa itsekin olla vegaani, niin eihän ne asiat ole lainkaan huonosti!         

Lisäksi täällä tapahtuu niin paljon kaikkea hassua ja hullua koko ajan, että on vaikea pysyä surullisena vaikka kuinka yrittäisi. Kerronpa nyt viime sunnuntaisesta, kun lähdin päiväretkelle Sinisille vuorille Katoombaan.

1..JPG

Meidän oli tarkoitus lähteä Katoombaan jo pari viikkoa sitten, mutta lähdettiin matkaan vähän liian myöhään, eikä sinä sunnuntaina junatkaan kulkeneet, ja bussilla olisi kestänyt vielä kauemmin. Päätettiin siis siirtää reissua toiselle sunnuntaille ja lähteä matkaan seuraavan kerran paljon aikaisemmin.

Viime lauantaina meninkin sitten ajoissa nukkumaan, jotta olisin virkeänä seuraavana päivänä. Yöllä kolmen aikaan heräsin rasittavaan sireeniin, joka ei millään loppunut. Nousin ylös katsomaan ikkunasta, mitä oikein tapahtuu, ja näin paloauton ja paljon ihmisiä ulkona. Sen kummempia miettimättä menin kuitenkin vessaan, ja vasta vessassa kuulin, kun Lauraa huutaa täysillä: ”Nyt Anna ulos sieltä vessasta, täällä on palohälytys!”. Käytävät ja portaat olivat kokonaan sammutusaineen peitossa ja hetken luulin, että rakennuksessa on oikeasti tulipalo. Siellä me sitten kaikki seistiin yöpaidoissa (paitsi ne jotka vasta olivat tulossa baarista) ja alkkareissa keskellä katua varmaan sellaisen puolisen tuntia. En vieläkään ole varma mitä oli oikein tapahtunut, mutten enää sen episodin jälkeen päässyt kunnolla syvään uneen. 

IMG_7265.JPG

IMG_7263.JPG

Aamulla heräsin ja ensimmmäinen asia, minkä näin, oli naispuolisen huonetoverin sängynkulma, josta törrötti todella karvainen jalka. Miten se jalka oli muuttunut noin karvaiseksi yhdessä yössä? Missä minä oikein olin? Hämmennyin totaalisesti asiasta, kunnes huomasin, että sänkyyn oli yön aikana ilmestynyt karvaisen jalan lisäksi kokonainen mies, joka ei sinne kuulunut. Pikkushokki heti aamuun toimii hyvänä herätyksenä ja sängystä ylösnouseminen oli yllättävän helppoa, vaikka olin nukkunut vain 5 tuntia. Menin aamiaiselle, ja keittiössä tapasin yhden saksalaisen, joka oli menossa samalla junalla myöskin Katoombaan. Hän kertoi tavanneensa toisenkin tyypin, joka oli lähdössä samaiseen paikkaan, mutta aikaisemmalla junalla. Kun saksalainen kysyi kaverilta yöllisestä tulipalohälytyksestä, niin tämä ei tiennyt koko asiasta mitään, hän oli nukkunut koko yön ilman mitään keskeytyksiä. Eikä kenellekään seitsemästä muusta huonetoverista nähtävästi käynyt mielessä herättää tyyyppi. Uskomatonta! Onneksi ei ollut oikeasti mikään hätätilanne kyseessä.  

IMG_7273.JPG

IMG_7285.JPG

Tapasin saksalaisen uudestaan meidän aseman junassa. Hän kertoi, että hänellä on Anna-niminen kämppis Saksassa, ja minä kerroin, etten tunne muita samannimisiä kuin hän. Silloin meidän edessä istuva aussi liittyi keskusteluun kertoen, että hän on juuri senniminen, ja että hänelläkin on saksalaiset juuret.

Keskusasemalla tutustuin saksalaisen ystäviin, ja me jäimme kaikki yhdessä odottamaan minun reissukaveria, joka oli jo ennen meitä asemalla, mutta jossa hän sitten tajusi unohtaneensa lompakon kotiin. Jäin odottamaan kaveriani yksin, kun toiset menivät jo junaan. Juna oli jo ihan täynnä, kun pääsimme sisään pari minuuttia ennen lähtöä. Sunnuntai on täällä todella suosittu reissupäivä, koska silloin voi matkustella Opal-kortilla rajattomasti 2,5 dollarilla. Sinisille vuorillekin pääsee siis tuohon hintaan. Onneksi löydettiin kaksi vapaata paikkaa yhden nukkuvan britin – jota kukaan muu ei varmaan uskaltanut herättää – vierestä. Loput ihmiset seisoivat tai istuivat junan käytävillä. Britti kertoi, ettei ollut ehtinyt edes vaihtaa edellispäivän jälkeen vaatteita, oli tullut suoraan baarista junaan. Meidän edessä istui pariskunta Luxemburgista, joka puhui luxemburgia, enkä minä edes tiennyt, että sellainen kieli on olemassa. Sillä on kuulemma puhujia sellaiset kolmesataa tuhatta. Britti suositteli pariskunnalle leipomoa, josta saa todella hyvää piirakkaa. Sen takia hänkin on päättänyt Katoombaan lähteä, piirakan takia, ei häntä mikään Three Sisters (Sinisten vuorten tunnetuin nähtävyys) kiinnosta. Täytyy olla melkoista herkkua, kun lähtee hakemaan sitä kahden tunnin junamatkan päästä. Britti pyysi minua opettamaan jonkun sanan suomeksi. Hän osaa sanoa todella monella kielellä kirosanoja, mutta suomeksi hän osaa nyt sanan PIIRAKKA.    

IMG_7297.JPG

IMG_7296.JPG

Kun saavuttiin Katoombaan, oli tunne kuin olisi tullut kotiin. Mehän vietettiin Lauran kanssa syyskuussa kolme viikkoa täällä. Maailma on pieni, ja Katoomba on vielä pienempi. Tapasin päivän aikana ihan älyttömän paljon tuttuja. Jo junassa näin yhden miehen, jonka kanssa olin vasta muutama päivä sitten tanssinut bachataa, Katoomban pääkadulla tuli sitten vastaan hostellin huonekaveri sekä neljä muuta kanssa-asukkia. Törmäilin samaan porukkaan pariin otteeseen myöhemminkin. Katoomban vesiputouksilla näin taas yhden hostelliasukkaan, varmaankin juuri se, joka ei herännyt hälytykseen. Myöhemmin metsäpolulla törmäsin erääseen espanjalaiseen, jonka kanssa olin samassa hostellissa Brisbanessa. Tuntui, että kaikki olivat päättäneet tulla sinä sunnuntaina Katoombaan!

IMG_7298.JPG

IMG_7304.JPG

IMG_7307.JPG

IMG_7311.JPG

Kun oltiin kävelty sellaiset pari tuntia, päätettiin hetken huilata kallion alla. Melkein heti meidän jälkeen paikalle saapui myös opastetulla kierroksella oleva porukka. Opas sanoi, että ollaan tervetulleita jäämään kuuntelemaan hänen kertomustaan aboriginaalien taiteesta ja ylipäänsä elämästä Sinisillä vuorilla. Se oli todella mielenkiintoista ja jälleen kerran sai kuulla lisää siitä, kuinka aboriginaalit elivät sulassa sovussa keskenään ja luonnon kanssa. Milloin me opitaan samaan? Lopuksi vielä harjoiteltiin koko ryhmän kanssa australialaista, alunperin aboriginaalien, ”cooee”-huutoa, jota Australian metsissä käytetään viestittelyyn ja huomion saamiseen, esim. silloin, kun on eksynyt. Huuto oli minulle entuudestaan tuttu, sillä eräässä vapaaehtoispaikassa meidän emäntä kutsui meidät syömään tällä tavoin, kun paiskimme töitä joissain kaukana pellolla. Hyvin toimi. Sillä alueella kuulemma järjestetään jopa joka vuosi ”cooee”-huutokilpailu eli kilpaillaan siitä, kuka saa huutonsa pisimmälle. Muille kielifiileille muuten sellainen mielenkiintoinen pikkufakta, että aussislangissa sanontaa ”within cooee” käytetään ilmaisemaan, että jokin on todella kaukana, yleensä vähän kuittailusävytteisesti. Esim. ”It’s not even within cooee!”.

IMG_7322.JPG

Me käveltiin koko Three Sisters-reitti, joka päättyi ihan kamalaan nousuun takaisin huipulle. Mut me selvittiin siitä. Matkalla törmättiin yhteen tyyppiin, joka aikoo reissailla Australiassa ja Aasiassa seuraavat kuukaudet ja tekee matkoistaan videoita ja blogipostauksia. Päästiin mukaan videolle. Huipulla törmättiin taas saksalaisiin, jotka eivät koko päivänä olleet edes löytäneet koko reittiä. Täytyy muuten sanoa, että opaskyltit luonnonpuistoissa on ihan todella epäloogisia ja sekavia täällä. Ihan kuin viranomaiset eivät haluaisi, että ihmiset löytäisivät sen, mitä tulevat etsimään tai ainakin se yritetään tehdä hyvin vaikeaksi. Arviot reittikestoista laitetaan myös reilusti yläkanttiin. Olen nyt muutaman kokemuksen jälkeen tullut siihen laskelmaan, että arvio on jaettava kolmella. Eli jos kyltti väittää, että nousu kestää tunnin, niin kaikkein todennäköisintä on, että selviää siitä 20 minuutissa. En tiedä, onko se sitä varten, ettei kenellekään tulisi huono mieli? Välillä tuntuu, että monet asiat tässä maassa toimii tällä periaatteella. Olen ennenkin maininnut, että välillä Australia muistuttaa jotain päiväkotia. Hmm… mitenköhän tämän nyt selittäisi? Kuvitelkaa mielessänne venäläinen kurinalainen balettikoulu – no, Australia on sen vastakohta. Opettaja ei huuda, ja mukaan pääsee, vaikkei jalka nouse ja ylipainoa olisi ainakin 30 kiloa. Mehän oltiin Lauran kanssa esimerkiksi purjehduskilpailussa miehistön jäseninä, vaikkei kumpikaan ole koskaan aikaisemmin purjehtinut ja kerran Katoomban baarissa meitä pyydettiin mukaan biljardijoukkueseen, vaikkei kysyjällä ollut mitään tietoa siitä, ollaanko koskaan pelattu kyseistä lajia.

IMG_7314.JPG

IMG_7328.JPG

IMG_7330.JPG

IMG_7339.JPG

Mun nenä ja otsa paloi päivän aikana, ja vaikka näytin pelleltä, niin ei haitannut, koska niin näytti aika moni muukin meidän hostellissa. Aika moni kun oli ollut Katoombassa sinä päivänä. Italialaiset valittivat, ettei rannalla ollut mitään tekemistä – lentopallokin oli katsokaas lähtenyt Sinisille vuorille sinä viikonloppuna.

Tällaisina päivinä, jolloin melkein jokaikisen vastaantulevan kanssa tulee juteltua, vitsailtua ja tutustuttua, muistuu mieleen kerrat, kun Suomessa lähti ulos yksin kesäisinä päivinä vaeltelemaan kaupungile päämäärättömästi toiveena yrittää todistaa itselleen, että kyllä Suomessakin voi tutustua kaduilla ihmisiin, höpötellä niitä näitä ja kuljeskella ilman mitään suunnitelmia yllätyksiä odottaen. Lopputuloksena oli kuitenkin aina se, että ainoa kunnollinen ihmiskontakti tapahtui kotiin palatessa kaupan kassalla. 

Kommentit (6)
  1. Tuonne pitää päästä!

  2. Ensi kerralla koko konkkaronkka on tervetullut sumpille meille Söör Richardin puutarhaan! 😀

    1. Kiitti kutsusta! Mä halusinkin laittaa sulle viestiä ja ehdottaa tapaamista, mutta sit ajattelin, että taas tulee varmaan niin monta muuttujaa suunniteltiin, et pääseeköhän ollenkaan Katombaan asti 🙂 

      1. Tiedän tunteen! 😀 Täällä me ainakin toistaiseksi möllötämme joten teretulemast anytime!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *