Kaksi vuotta tarinointia – ajatuksia blogin pitämisestä

Päivitystä edelliseen postaukseen: Hostellin manageri kävi tuhoamassa luteet sängystäni. Sain myös uuden peiton ja pussilakanan(!!!). Olen huoneen ainoa, jolla on sellainen. Opetus: Siitä, mikä tänään tekee kipeää, voi seurata huomenna jotain hyvää.

Mutta nyt postauksen pääaiheeseen. Tiedättekö, ajan nopean kulumisen huomaa ainakin kahdesta asiasta: siitä kuinka lapset kasvavat ja nähtävästi myös siitä, kun perustaa blogin. Tämä päivä on merkittävä pussilakanan lisäksi sen johdosta, että tänään tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun aloitin blogin pitämisen. Kaksi vuotta?!? Siis minähän aloitin tämän vasta eilen! Samantapaisia ajatuksia on varmaan vanhemmillakin, kun heidän lapsellaan on ensimmäinen koulupäivä, ylioppilasjuhlat tai häät. Blogikin on minulle vähän kuin lapsi. Osa minua, mutta myös jotain ihan omaa. Aiheuttanut välillä unettomia öitä (inspiraation iskiessä), mutta jollain tavalla myös rauhoittanut, tuonut iloa ja pysyvyyden tunnetta. Ja opettanut. Mikään ei auta ymmärtämään omia ajatuksia paremmin kuin kirjoittaminen.  

Blogi kulki ensimmäiset ajat nimellä Ania en Polonia. Lähdin Puolaan töihin ja suunnittelin, että blogi keskittyisi käsittelemään ajatuksiani Puolasta, puolalaisesta kulttuurista ja puolan kielestä. Sen sijaan kirjoittelinkin lähinnä kakuista, ruoasta ja merestä. Koin ahdistusta gradusta, josta kyllä puhuin paljon ja ajattelin paljon, mutta tein hyvin vähän. Sen sijaan kokkailin ja selailin reseptejä. Välillä kävin merellä ja sitten kokkailin vähän lisää.  

IMG_4679.JPG

Luulin, että Puolassa asumisesta tulisi jännittävä seikkailu, mutta jouduinkin oravanpyörään, jossa elin vain viikonloppuja varten. Seikkailujen sijaan kirjoitin ihan vaan arjesta. Mutta Puola opetti paljon. Avasi silmät mahdollisuuksille, joita ei kaikille täällä maailmassa tarjota. Laittoi asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen. Ilman Puolassa vietettyä aikaa en luultavasti olisi ikinä keksinyt lähteä Australiaan. Nyt elän sitä elämää, jota Puolasta lähdin hakemaan. Todellakin, se mikä tänään tekee kipeää…

Ja nyt kun saan elää seikkailuntäytteistä elämää täällä Australiassa huomaan edelleen kirjoittavani lähinnä arjesta. Onnellisuus asuu arjessa – rakastan sitä. Minusta prosessi on lopputulosta mielenkiintoisempi. Ehkä se johtuu siitä. Ja ehkä siksi, että olen surkea tekemään tiivistelmiä matkakohteista, antamaan vinkkejä matkailijoille tai kokoamaan turistiopasta. Toisin sanoen luomaan jollekin jotain oikeasti hyödyllistä tietoa. Yritän skarpata tässä. Toisaalta olen matkailijana itsekin enemmänkin ”explorer”, en tykkää suunnitella ja selvittää asioita. Parhaat kokemukset ovat aina olleet sellaisia, kun en ole tiennyt paikasta etukäteen mitään. Samasta syystä en muuten koskaan katso myöskään elokuvien trailereita – ne pilaavat koko elokuvakokemuksen. 

Edelleen vain kourallinen ihmisiä tietää tämän blogin olemassaolosta. Ennen muille kertomista, halusin löytää oman ääneni ja oman tyylini. Tuntuu, että etsin niitä edelleen. Mutta ennen kaikkea olen halunnut kirjoittaa itselleni. Kahdesti on käynyt niin, että vaihtoaikana pitämäni päiväkirjani ovat kadonneet koneen hajoamisen mukana. Ehkäpä nyt muistot säilyvät vähän paremmin. 

IMG_6467.JPG

Joskus on epävarmuus iskenyt blogin pitämisen suhteen. Onko omasta elämästä nettiin kirjoittaminen nyt kovin järkevää? Sinnehän jää kaikki. Toisaalta – yritin järkeillä – nettiin ladataan joka päivä niin paljon paskaa, ettei minun mahdollinen kontribuutio siihen kasaan saisi aikaan mitään shokeeravaa, ei loistaisi mitenkään huomiota herättävästi. Hukkuisi sinne jonnekin, ja saisi seuraavana päivänä päällensä taas lastillisen samaa. Tästä ajatuksesta aina muistutan itseäni, kun ”julkaise”-napin painallus epäilyttää.

Samalla on kuitenkin ollut ihanaa huomata, että joitakin oikeasti kiinnostaa, mitä tänne kirjoittelen. Olen iloinnut jokaisesta sydämestä ja kommentista, jonka olen saanut. Kohteliaisuuksien ja kehujen antaminen ei ole oikeassa elämässä ikinä ollut minulle vaikeaa, mutta blogimaailmassa olen ollut tässä suhteessa laiska. Blogin kirjoittamisen myötä olen tajunnut, kuinka valtavan rohkaisevaa on saada edes jokin reaktio lukijalta. Olenkin kirjoittamisen myötä alkanut jakamaan täällä Lilyssä ahkeraan sydämiä muiden postauksille. Lueskelen nyt blogeja periaatteella ”If you like it, you should put a heart on it” (varjopuolena tässä on se, että tuo melodia jää soimaan päässäni jokaisen antamani sydämen jälkeen).

IMG_6481.JPG

Eräs vapaaehtoispaikkojemme hosteista kertoi inhoavansa ja häpeävänsä Australiaa ja toivoisi asuvansa Isossa-Britanniassa. Kun kysyin, haluaisiko hän ihan oikeasti muuttaa sinne, hän sanoi, ettei pystyisi. Koska silloin hän ei enää voisi katsella hänen kauniita ikkunan karmeja, eikä nähdä ikkunasta puutarhaansa, jota hän rakastaa. Hänelle tulisi ikävää hänen taloansa, jota hän on rakentanut ja sisustanut vuosia. Hän on tehnyt elinympäristöstään itselleen niin täydellisen ja rakkaan, ettei hän voisi enää ikinä jättää sitä. Tajusin, että blogista on tullut minulle vähän sama. Paikka, joka tuo tietynlaista turvaa ja tuttuutta. Viimeisten kahden vuoden aikana elämä on ollut yhtä pakkaamista ja muuttamista, mutta blogin kautta saan kokea edes jonkilaista pysyvyyttä. Ja mikä parasta blogissa – mitä näin jatkuvan muuttamisen myötä olen erityisesti oppinut arvostamaan – se ei vie tilaa laukussa, eikä paina yhtään!

Tällä hetkellä se on minun puutarhani, taloni ja ikkunani karmit, jotka kulkevat mukanani, eivätkä estä lähtemästä.

Kommentit (4)
  1. Olipa ihanasti kirjoitettu! Explore on todellakin way to go 🙂

  2. Анютик, еще чуть-чуть и ты стихами заговоришь. Умничка! Помнишь ли ты, что я с детства всегда пытался тебя вдохновить вести дневник (имея в виду то, о чем ты пишешь). Зарождение института блогов я, естественно, предугадать не мог

    1. До стихов мне еще далеко 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *