Avara luonto

”Mitä teet?” kysyy yksi vieraista, kun näkee minun katselevan keskittyneenä astiankuivaustelinettä. ”Tarkkailen vaan, kuinka hämähäkki kutoo seittiään”, vastaan. ”Eikö olekin mahtavaa, että voi tehdä sitä! Että on aikaa katsoa, kuinka hämähäkki tekee verkkoaan!”

Kyllä, täällä on todellakin saanut harjoittaa sitä kuuluisaa mindfulnessiä; hetkessä elämistä ja sen hetken aistimista. Katsella, kuinka hämähäkki pyörittelee verkkoon jäännyttä kärpästä, kuinka puunrungolla kuljeskelevat muurahaiset toisensa kohdatessaan käyvät läpi ihmeellisen tervehtimisrituaalin tai kenties jonkinsorttisen taistelun, en tiedä. Sohvalla lehteä lukiessa täytyy keskeyttää toiminta, sillä metsässä tuntuu tapahtuvan jotain. Iso valkoinen kakaduhan siellä tepastelee nokka ja kultainen töyhtö edellä tiheän oksiston päällä. On ihan arkipäivää keskeyttää työnteko milloin minkäkin ötökän tai linnun vuoksi. Pari päivää sitten vierasmökkejä siivoiltaessamme paikan vakituinen siivooja, jonka työparina olen, nosti lattialta jonkun hyönteisen, jota ei ollut koskaan ennen nähnyt. Se oli ihan tavallinen, senttimetrin pituinen, musta ötökkä, jolla oli menoraa muistuttavat kauniit sarvet. Niin majesteettinen ominaisuus niin tavallisella pikkuöttiäisellä. Eilen aamulla paikan kokki seuraili upean kirkkaankeltaista pientä medestäjää, kun tämä sirkutteli kumppaninsa jouduttua pulaan. Täällä on aikaa pysähtyä ja katsella, mitä ympärillä tapahtuu. Kuten työkaverini sanoo ”kiire” on vieras käsite Pohjois-Queenslandissa.

IMG_8225.JPG

Tarkkana kannattaakin olla, sillä koskaan ei tiedä, mitä näkee, kun astuu ovesta ulos. Joskus se on varaani tai nopsajalkainen tummanharmaa kanalintu, joka on niin vikkelä, ettei siitä koskaan ehdi saada kunnon silmäystä kun se jo katoaa pensaikkoon. Linnut täällä ovat muuten äänenkäytössään monitaitureita; välillä ne kuulostavat äänensä menettäneeltä innostuneelta koiralta, välillä naisen huudolta, välillä apinan naurulta.

Ja sitten tietenkin täällä on mitä erikoisempia koppakuoriaisia, toukkia, kaikennäköisiä hyönteisiä ja mieletön määrä hämähäkkejä mukana kaikessa mitä tekee. Mihin ikinä kurkkaa siellä niitä on. Nurkissa, suihkuverhossa, peilin päällä, sängyssä, hiuksissa, peiton alla. Onneksi en itse pelkää hämähäkkejä, mutta sellaiselle, joka pelkää, sademetsässä eläminen ei ehkä ole aivan yhtä mukava kokemus.

IMG_8370 (2).JPG

IMG_8372 (2).JPG

Ei ole silti epäilystäkään siitä, kuka on tämän trooppisen valtakunnan kuningatar. Tapasin sen jo ensimmäisenä työpäivänäni ja sen jälkeen muutamia kertoja, kun se on ollut kiertämässä poluilla kuin mikäkin työnjohtaja tarkistamassa, että kaikki kulkee niin kuin pitääkin. Kyseessä on siis kasuaari, jonka olemassaolosta en edes tiennyt ennen tänne saapumista. Voitte siis kuvitella ilmeeni, kun strutsin näköinen mustaan tutuun pukeutunut valtava lintu yhtäkkiä kävelee vastaan. Onneksi vierellä oli toinen reissaaja, joka selitti, mikä tämä ihmeellinen otus on. Sain kuulla, että siinä aivan edessäni seisoo todella harvinainen lintu, joka itse asiassa tarvittaessa pystyy tappamaan ihmisen.

IMG_8311.JPG

Kasuaari on aggressiivinen vain ärsyttäessä, työkaverini rauhotteli ja kertoi lisää mielenkiintoisia faktoja linnusta. Naaras on isompikokoinen ja värikkäämpi kuin koiras. Se pelehtii useamman koiraan kanssa, ja jättää munat niiden hoidettavaksi. ”Ahaa, no ei ihmekään, kun on uhanalainen”, totesin. Ja jos jossei tässä kauniimman sukupuolen harjoittamassa häpeämättömän törkeässä käytöksessä ole vielä tarpeeksi, niin aina silloin tällöin se käy munimassa vieraan koiraan pesään. Eikä naaras tietenkään osallistu millään lailla jälkikasvun hoitoon poikasten kuoriuduttuakaan.

Males are far more tolerant of one another than females, which do not tolerate the presence of other females, Wikipedia kertoo, kun käyn etsimässä lisää tietoa näistä erikoisista uusista naapureistani. “Kasuaarit saivat paremman diilin kuin me”, työparini selitti hivenen katkerana. ”Seuraavassa elämässä haluan olla kasuaari”.   

IMG_8367.JPG

 

Hyvinvointi Hyvä olo Matkat

Sademetsässä

Viimeisen viikon jokaisena iltana olen nukahtanut trooppisen metsän jännittäviin ääniin ja joka kerta joutunut muistuttamaan itseäni, että ei, kyseessä ei ole luontoäänikasetti, vaan ihan oikea ikkunan takaa kuuluva sademetsä. Viikon ajan olen elänyt jossain aivan omassa maailmassani. Olen unohtanut päivittää blogiakin, koska olen ollut liian kiireinen olemaan onnellinen.

sademetsä ikkunassa.jpg

Olen haaveillut sademetsästä siitä asti, kun katsoin ala-asteella, muistaakseni kolmannella luokalla, elokuvan ”Sumuisten vuorten gorillat”. Samalla elokuva vahvisti rakkauttani apinoihin ja gorilloihin, oikeastaan sai aikaan melkoisen pakkomielteen. Minulla ei lapsena ollut nalleja, mutta iso kasa apinoita. Kerran katsoin luonto-ohjelmaa, jossa Julia Roberts pääsi hoitamaan pieniä simpanssinpoikasia ja yksi niistä pissasi suoraan hänen suuhunsa. Olin kateellinen. Silloin ajattelin, että isona haluan tulla näyttelijäksi, jotta minäkin pääsisin hoitamaan simpansseja. Unelmoin myös siitä, että tulisin todella todella rikkaaksi, jotta voisin pelastaa sademetsät.

Lapsuuden unelmia. Paljon on tapahtunut sen jälkeen, mutta rakkaus apinoihin ja haave sademetsään pääsystä on pysynyt. Ja vaikkei Australiassa ole apinoita, niin olen nauttinut joka ikisestä päivästä täällä täysin rinnoin.

sademetsäkoti.jpg

Me ollaan tällä hetkellä siis eräässä joogaretriittipaikassa Pohjois-Queenslandissa, ja tehdään työtä ruokaa ja majoitusta vastaan. Työ on helppoa ja mukavaa, ja ruoka hyvää. Täällä on pääosin joogailijoita ja kasvissyöjät ovat enemmistöä – myös meidän vapaaehtoisten keskuudessa. Yksi ilta kokki toi pöydän ainoalle sekasyöjälle erikoisannoksen. Nauratti, että sekasyöjä on se seurueen outolintu. Olen joskus miettinyt, mitä tapahtuisi jos vegaaniudesta tulisi yleisin ruokavalio. Iskisikö identiteettikriisi? Mikä olisi se minun juttu sitten enää? Pelkäsin turhaan. On ihanaa, kun on vaihtoehtoja. Että aamulla yhteisessä jääkaapissa odottaa tofu, hummus ja mantelimaito tai että ruokapöydässä suurin osa tarjottavasta on minullekin, paria kasvisruokavaihtoehtoa lukuun ottamatta. Ja ennen kaikkea ihanaa, ettei kukaan ihmettele päätöstäni. Etten ole mikään kummajainen. Ei siis todellakaan ole mitään identiteettikriisiä. Normaaliksi itsensä tunteminen on oikeastaan tosi mukavaa.

Kuten jo aiemmin kerroin, sade on seurannut meitä joka paikkaan, minne ikinä olemme menneet. Eikä tämäkään paikka ole poikkeus. Lähinnä olen täällä ollut auttamassa mökkien siivoamisessa sekä tehnyt vähän keittiöhommia. Vieraille tarkoitetut mökit on jyrkällä rinteellä. Mökit muistuttavat verkkokangasseinineen enemmänkin telttoja, ja vieraat saavat näin mahdollisimman aidon kokemuksen sademetsässä nukkumisesta mahdollisimman sivistyneillä mukavuuksilla.

Olin siivoamassa yhdestä mökistä gekon jättämiä jälkiä kun yhtäkkiä alkoi kaatosade. Siivottuani juoksin harjoineni ja rätteineni rinnettä ylös varvastossuissani ja kastuin hetkessä läpimäräksi. Vettä valui kasvoista ja hiuksista enkä märissä silmälaseissani nähnyt kovin pitkälle eteeni. Mutta sade oli lämmin ja lempeä. Minua hymyilytti ja nauratti. Mahanpohjassa tuntui jännityksen kaltaista tunnetta. Mutta se ei ollut jännistystä, vaan iloa. Se kutkuttava tunne, kun hymyilee niin kovaa, että ilon pitäisi jo purkautua nauruna, mutta vielä sitä pidättelee.

sademetsävuori.jpg

Olen ollut täällä todella onnellinen, enkä ole edes varma miksi. Ehkä siksi, koska mieleeni on palannut kaikki ne lapsuuden unelmat sekä Sigourney Weaver, joka näytteli voimakastahtoista tutkijaa Dian Fosseya minuun niin kovan vaikutuksen tehneessä elokuvassa.  Ehkä siksi, koska saan viettää työpäivät niin kauniissa maisemissa nauraen ja vitsaillen työkavereiden ja vieraiden kanssa. Tai siksi, että saan tuntea täällä olevani todella normaali. Mahdollisesti myös siksi, koska nykyinen elämäni naurattaa minua niin paljon. Todennäköisimmin kaikki nämä yhdessä. Ja siksi, että suurin arkihuoleni on tällä hetkellä se, etten illan tullen kännykän taskulampulla valaistulla polulla astu vahingossa myrkkykonnan päällä. Ja nehän muuten ovat isoja, pienen chihuahuan kokoisia, eivätkä ne halua liikkua yhtään minnekään. Onneksi emme sentään ole Aasiassa, eikä tarvitse pimeällä pelätä pusikosta selkään hyppäävää tiikeriä.

Suhteet Oma elämä Matkat