Crazytown
Saavuttuamme Rockhamptonin juna-asemalle meidän WorkAway-host ei ollutkaan meitä vastassa. Kun soitimme hänelle, niin luurin toisessa päässä oli melkoisessa maistissa ollut rouvashenkilö, joten päätimme ottaa taksin ja ajaa lähimpään hostelliin miettimään vaihtoehtojamme. Hostellin vastaaonotto oli kiinni, mutta törmäsimme sattumalta työntekijään ulkona. Kerroimme tilanteemme ja epäilyksemme tulevaa hostiamme kohtaan, mutta työntekijän mielestä se oli ihan normaalia. Aussit kun tykkää juoda. Ja olihan lauantai.
Emme seuraavana päivänä vieläkään olleet varmoja kannattaako hostiin luottaa vai olisiko fiksuinta jatkaa matkaa eteenpäin kohti pohjoista. Laura olisi mielellään jatkanut, mutta minua kiinnosti kuitenkin tietää, oliko oikeasti vain sattunut kommunikaatioissamme jokin väärinkäsitys vai oliko nainen todellakin juoppo, jota kannattaisi vältellä. Siinä pohtiassamme, mitä tehdään, minulle muistui mieleen, kuinka pari vuotta sitten tapailin yhtä erittäin vaikeaa miestä. Vaikka oli kaikki varoitusmerkit ilmassa, niin uteliaisuuteni miestä kohtaan oli suurempi. Halusin tietää, oliko siellä jossain sisällä kuitenkin hyvä tyyppi. Tajusin, etten ole oppinut tapauksesta mitään. Edelleen uteliaisuuteni voittaa pelon ja rationaalisen päättelykyvyn.
No, nainen tuli hakemaan meitä aamupäivällä. Nousi autosta ja levitti käsiään halausta odotellen. Halattiin, eikä koko jutusta ole sen koommin puhuttu. Nainen on ihan ok. Alkoholisti tosin – kuten arvelimmekin. Ollaan nyt oltu viikko täällä maalla ja vietetty päivät kukkapenkeissä ja pelloilla. Mutta työ on ollut se helpoin osuus täällä. Paljon vaikeampaa on viettää aikaa tämän perheen kanssa. Jos viime postauksessa kerroin katsovani jotain surkeaa reality-ohjelmaa, niin nyt se kaukosäädin on löydetty, ja kanava vaihdettu vielä kamalampaan sarjaan. Sarjaan, jossa on paljon huutamista, kiroilemista ja pieruhuumoria. Olen nyt saanut kuvan siitä, millainen se kuuluisa australialainen bogan-kulttuuri – paikallinen junttius – on. Vaikkei olla lähelläkään Australian outbackia, niin uskoisin, että henkinen ilmapiiri siellä muistuttaa aika paljon tätä. Tällä hetkellä ei haittaa yhtään, jos jätettäisiin outback täysin kokematta. Uskon niitä tarinoita, mitä olen kuullut, ja se riittää. Tuntuu, että sivistys täällä on monta vuosikymmentä eurooppalaista jäljessä. Jos olisimme nyt Jenkeissä, niin tässä huushollissa varmastikin äänestettäisiin Trumpia.
Viikonloppuna täällä oli jotkut festarit. Tapahtuman nimi oli ”show”, joten oikeastaan ei ole kovin tarkkaa käsitystä siitä, mitä kaikkea se piti sisällään. Saavuttuamme paikan päälle kahden muun workaway-tytön kanssa näimme ainakin ruokakojuja, huvilaitteita ja hevostallin. Pääsymaksu oli 15 dollaria, mikä oli meidän mielestä liian korkea hinta paikallisten elämäntyyliin tutustumiselle. Jatkoimme keskustaan ja päätimme mennä olueelle. Melkein kaikki oli kuitenkin kiinni. Festareiden takia oli paikallinen pyhäpäivä, joten yritys löytää auki oleva baari oli yhtä vaikeaa kuin jouluna. Rockhampton näytti aavekaupungilta. Sattumalta törmättiin kuitenkin kadulla baarinpitäjään, joka neuvoi meidät kapakkaansa.
Vaikka tämä maailma on hyvin kaukana omastani, niin ei silti kaduta, että tultiin tänne. On mielenkiintoista nähdä tämäkin puoli Australiasta. Vaikka meno täällä välillä koetteli hermoja, niin viikkoon on silti mahtunut paljon naurua ja huumoria. Samalla minulla on nyt parempi kuva siitä, miltä tuntuu elää perheessä, missä jommalla kummalla vanhemmista on alkoholiongelma. Itse olen todella onnekas että kasvoin perheessä ja kulttuurissa, missä oli terve suhtautuminen alkoholiin. Kun muistelen lapsuusaikaani Ukrainassa, niin muistan vain, että kun vanhempieni ystäviät tulivat käymään, niin pöydästä kuului vain vähän kovempaa ääntä ja paljon enemmän naurua. Hieman erilaiset ovat joidenkin ystävieni muistot omasta lapsuudestaan ja vanhempiensa alkoholikäytöstä.
Nyt meillä on takana kaksi WorkAway-kokemusta. Kaksi aivan erilaista maailmaa ja tunnelmaa. Vaikka näin kolmekymppisenä tuntuu, että tietää elämästä jo hyvin paljon, niin silti, on uskomatonta, kuinka paljon matkustus ja erilaisten perheiden luona asuminen opettaa. Pari päivää sitten totesin, että olen todella onnellinen ihminen, koska en omista mitään, mitä en haluaisi omistaa. Kaikkien näiden rikkauksien, tilojen ja kalliin materian keskellä on paljon surua, ongelmia, rajoituksia ja turhanpäiväisyyttä. Ennen kaikkea WorkAway on aivan mahtava kokemus päästä jonkun toisen kupla-elämään. Siinä vahvistuu se ajatus, minkä olen oivaltanut jo aikoja sitten: läheltä katsottuna ei kenenkään ihmisen elämä ole kadehtimisen arvoista, ja jokaista ihmistä, jota kohtaan tuntisi muuten epämiellyttäviä tunteita, alkaa lähemmän tutustumisen myötä ymmärtämään.
Seuraavaksi jatkamme kohti Airlie Beachiä, jossa yritämme löytää ihan palkallista työtä. Jos se ei onnistu, niin jatketaan vielä pohjoisemmaksi Cairnsiin. Tähän mennessä matkakohteet on valittu sään perusteella, joten ollaan kuljettu aina kohti pohjoista. Nyt ollaan kuitenkin mietitty, että jos sivistyksen taso laskee sitä mukaa, mitä ylemmäksi menee, niin mieluiten sitten ostetaan talvitakit, ja lähdetään etelään.
