Nainen ei voi olla huippukokki, koska lapsi pitää hakea päiväkodista

Tekeekö mielesi saada raivarit? Katso eilinen Puoli seitsemän -ohjelma, jossa tv:stä tuttu kokki Kari Aihinen kävi hyvin konkreettisesti todistamassa, että kivikautiset mielipiteet sukupuolirooleista ovat edelleen voimissaan, ja että joidenkin mielestä naiset eivät voi kehittyä uransa huipuiksi, koska synnytys.

Kari Aihinen

Juontajien kysyessä, miksi niin monet huippukokeista ovat miehiä, Aihinen vastaa näin:

Joo, no siihen tulee ihan tämmönen siis fysiikan lait. Pääsääntösesti mimmit synnyttää ja on kotona sitten 1 vuotta, 2 vuotta, on äitiydet ja raskaudet. … Kyllä se vähän vaikuttaa. Tää on niin raju ala. … Sit sä oot pois ja ala menee eteenpäin, tulee laitteita ja raaka-aineita. Kun sä tuut äitiyslomalta takasin, sun pitää entistä kovemmin tehdä duunia. Sitten tulee niinku kuka hakee lapset dagiksesta ja vie päiväkotiin ja kouluun. Tää on niin raju ala, tää menee niin valtavaa vauhtii koko ajan niinku eteenpäin.

Voi huokaus. Aihisen kannattaisi varmaan aloittaa ihan perusasioista. En tiedä, miten monta kertaa tämä pitäisi vielä sanoa, tai että miten sen voisi sanoa niin, että se kuuluisi myös sinne keittiöön asti, mutta: KAIKKI NAISET EIVÄT SYNNYTÄ. (Ja jotkut miehet synnyttävät.) Ja jos nainen sattuukin synnyttämään, tämä ei välttämättä jää kotiin pitkäksi ajaksi. Ja jos nainen sattuukin synnyttämään ja sitten jäämään kotiin, sekään ei automaattisesti tarkoita, että tämä olisi jotenkin kykenemätön etenemään urallaan. Kamoon, Kari!

Ylipäänsä tämän koko lausunnon logiikka on jotain täysin käsittämätöntä. Siis synnyttäminen ja lapsen kanssa kotona oleminenko vaikuttavat naisen kykyihin kehittyä huippukokiksi siksi, että “tulee uusia laitteita ja raaka-aineita”? Aihinen ilmeisesti kuvittelee, että kotona lapsen kanssa oleva nainen on niin hautautunut vauvaansa, ettei kykene enää havainnoimaan ympäristöään laisinkaan. Jos asia ei liity rintaruokintaan tai röyhtäyttämiseen, mammat ei tajuu siitä hölkäsen pöläystä!

Selityksen sävy oli kaiken kaikkiaan sellainen, että en olisi yllättynyt, jos Aihinen olisi seuraavaksi sanonut kaiken johtuvan siitä, että synnytyksen jälkeen naisen vauvankaipuinen kohtu lähtee vaeltamaan ja valloittaa lopulta aivojen paikan naisen pääkopassa.

Pätkän päättää ilmeisesti jonkinlaiseksi coup de grâceksi meinattu perustelu sille, miksi huippukokit ovat järjestään miehiä: siksi, että naisen on mahdotonta sekä työskennellä vaativalla alalla että myös onnistua hakemaan lapset päiväkodista! Aihinen vaikuttaa olevan ilmeisen vakavissaan antaessaan ymmärtää, että jos nainen ei nouta lasta hoidosta, jälkikasvu jää loppuiäkseen hiekkalaatikon reunalle itkemään.

Fun fact: jos naisen on aina pakko kiirehtiä hakemaan lasta hoitopaikasta tai koulusta, se ei tarkoita, että naisen kyvyssä panostaa työhönsä on vikaa, vaan että elämme patriarkaalisessa paskayhteiskunnassa, jossa miehille ei vieläkään opeteta, että myös heillä on vastuu omasta jälkikasvustaan.

Vähän myöhemmin ohjelmassa (joka löytyy Yle Areenasta, jos joku haluaa itseään sillä kiduttaa) Aihinen kyllä myöntää, että hänen keittiöissään on aina ollut töissä naisia, ja että jotkut naiset ovat oikein hyviä kokkeja – mutta että naisten on vaikea mukautua kiivastahtiseen kokkimaailmaan, koska toisinaan on pakko olla kotona sairaan lapsen kanssa.

Hohhoijaa. Tällaisten tyyppien kannattaisi varmaan kaivautua ulos sieltä keittiöstä ja vihdoinkin tajuta, että ravintola-alan lisäksi myös muu maailma menee koko ajan eteenpäin. Tulee paitsi niitä uusia laitteita ja raaka-aineita, myös kaikenlaisia uusia, kreisejä ajatuksia: kuten esimerkiksi se, että naisetkin voivat työskennellä “rajuilla aloilla”, ja että miehetkin voivat hakea lapsensa päiväkodista.

 

PS. Fysiikan lait ei ehkä tarkoita ihan sitä, mitä sä Kari luulet, että ne tarkoittaa.

 

jatka lukemista:
swedish dads
kupeiden hedelmä: naiset tahtovat aina lapsia
miksi kannatan sukupuolikiintiöitä
 
seuraa blogia Facebookissa ja Bloglovinissa.

Perhe Vanhemmuus Työ Uutiset ja yhteiskunta

Ahdistelija, ota vastuu teoistasi

#Metoo-kampanjasta on puhuttu paljon, mutta yksi kysymys on yhä vastausta vailla: jos näin monia on ahdisteltu, missä kaikki ahdistelijat ovat? Lukuisat aihetta koskevat artikkelit eri medioissa kertovat kampanjan toimivuudesta ja siitä, että monien silmät ovat avautuneet seksuaalisen häirinnän yleisyyden suhteen. Se on hienoa. Mutta: koska tunnemme niin monia ahdisteltuja, on tilastollisesti todennäköistä, että meistä kaikki tuntevat myös heitä, jotka ovat ahdistelleet. Missä he ovat? Miksi he eivät puhu asiasta?

feministnews.png

Kuva: Feminist news

Satojen #metoo-postausten rinnalla olen tähän mennessä törmännyt vain muutamaan mieheen, jotka ovat pohtineet kriittisesti omia tekojaan ja sitä, ovatko he kenties se tyyppi jonkun #metoo-tarinan taustalla. Samuli Suonpään kolumni Se olin minä – #itwasme luotaa tätä puolta keskustelusta tavalla, jonka toivoisin olevan yleisempää. Tekstissä Suonpää tunnistaa asian ja tunnustaa: minäkin olen ollut ahdistelija.

Kun nuorelle naiselle, joka oli juuri saanut ensimmäisen työpaikkansa, virnuiltiin tämän olleen ”muodollisesti pätevin”, se oli ahdistelua. Se olin minä.

Kun papilla oli suhde yhteen seurakuntanuorista ja me muut naureskelimme tytön saavan muutakin kuin synninpäästön, se oli ahdistelua. Sekin olin minä.

Kun nuori nainen kuuli miesten viereisessä pöydässä puhuvan siitä, miten hyvin uskoisivat sen naisen osaavan miehen tyydyttää, minä istuin siinä pöydässä myös. Sekin oli ahdistelua ja sekin olin minä.

Sillä niinhän se menee. Myös ihan perusmukavat ihmiset voivat olla ahdistelijoita. Sitä voi olla vaikea ajatella, käsitellä ja hyväksyä, ja juuri siksi siitä pitää puhua. Suonpään teksti havainnollistaa hyvin myös sen, ahdistelussa ei läheskään aina ole kyse tuntemattoman kourimisesta tai puskaraiskauksista, kuten moni (mies) edelleen sallii itsensä ajatella. Sen sijaan se on usein petollisella tavalla hienovaraisempaa, sellaista kuin esimerkiksi #ThatsHarassment -videoissa, ja siksi vaikeampaa havaita.

Niinpä se, että myös nämä perusmukavat ”kivat kundit” tunnustavat ahdistelleensa, muistuttaakin meitä siitä, että useat ahdistelun ja häirinnän muodot ovat monien mielestä muka ihan normaalia kanssakäymistä. Se puolestaan alleviivaa tarpeellisella tavalla sitä, että muutosta kaipaa laajempi kulttuuri. Nykyinen kulttuurimme, jossa niin sanotut iskuartistit opettavat tarraamaan naisia kurkusta, jossa miehillä ajatellaan olevan oikeus naiseen ja jossa kansanedustaja vähättelee ahdistelun vaikutuksia, kasvattaa meitä ajattelemaan naisia kulutushyödykkeinä, joiden rajoja ei tarvitse kunnioittaa – joiden rajoja ei välttämättä tule edes ajatelleeksi.

#Metoo-kampanja on hieno ja tarpeellinen muistutus ahdistelun ja häirinnän uhreille siitä, ettei meistä kukaan ole yksin. Että häirintä ei ole meidän syytämme. On tärkeää, että uhrit pääsevät ääneen ja saavat sanoa. Samalla en ole voinut olla miettimättä, miksi jälleen kerran on uhrien kontolla tuo asia julkisuuteen, puhua siitä ja jakaa omia, mahdollisesti hyvinkin traumaattisia kokemuksiaan – etenkin kun kokemuksistaan kertoessa saattaa joutua slutheimatuiksi, kuten esimerkiksi Paula Vesalalle kävi.

Ei voi olla niin, että vastuu huomion kiinnittämisestä tärkeään asiaan jää aina uhreille. Haluan, että myös ahdistelijat tulevat nyt esiin. Haluan, että he ottavat vastuun teoistaan – ja lupaavat sitten toimia paremmin tulevaisuudessa. Haluan myös, että kukaan ei enää vaikene tällaisesta, ei käännä katsettaan pois, kuten esimerkiksi Harvey Weinsteinin tapauksessa oli vuosien ajan tapahtunut.

Siksi tarvitsemme #metoo:n lisäksi myös hashtagit #ihave ja #itwasme ja #nomore. Tarvisemme kriittistä pohdintaa silloinkin kun se tekee pahaa. Tarvitsemme sitä, että viimeistään nyt jokainen ottaa asiakseen päättää: no more, ei ikinä enää.

yesallmen.png

 jatka lukemista:seksuaalista häirintää ei pidä sietää#lääppijä: seksuaalisen naisen stigmamiehen huomiosta on lupa kieltäytyä

 

seuraa blogia Facebookissa ja Bloglovinissa.

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta