8+1 talopaniikin aihetta, joita poikaystävä ei tajua

Te ehkä muistatte kun viime kesänä kerroin siitä, että tiettyjä juttuja poikaystävä ei vaan tajuu. Tässä viiden vuoden rajapyykin kohdalla kuitenkin onneksi koko ajan enemmän. Mutta sitten toisaalta – kun kuvioihin on astunut mietinnät mahdollisesta omasta talosta jossain susirajan takana (eli kymmenien kilsojen päästä Köpiksen keskustasta, jaiks) on käynyt ilmi, ettei se taaskaan tajua.

Poikaystävän henkinen prosessi (henkinen prosessi on mun lempisanapari nykyään) menee jokseenkin näin: talo ois kiva, joo tosi kiva, ostetaan sellainen. Ja sitten se olettaa että mun prosessi on sama. Muahah. Juu ei ole. Esimerksiksi näitä se ei tajuu:

1. Mun aitoa huolta siitä, tuleeko kukaan enää kylään

Let’s face it, jos mä asuisin vielä Stadissa ja joku frendi muuttaisi vaikka Porvooseen niin tuuuskinpa kävisin. Ehkä kerran tupareissa. Mitä meni muuttamaan sinne skutsiin.

2. Päivittäin vaihtuvaa tunnetilaa taloasian suhteen

Tänään mä voin kuvitella astuvani puutarhaan johtavasta ovesta pari porrasta alas ja tuntevani ikioman nurtsin varpaiden alla, ja ajatus tuottaa mulle iloa. Huomenna haluan vaan maata meidän olkkarin lattialla ja tuijottaa kattoon, koska taidan olla shokissa.

3. Sitä syvää ahdistusta, jota tylsät ikkunat mussa aiheuttaa

En minä voi ostaa taloa, jonka rumista, pienistä tavisikkunoista katselen kaihoisasti naapurin suuriin ruutuikkunoihin. Kauniit ikkunat on TOP 3:ssa mun talon must have -listalla, siinä missä poikkiksen listalla kai lukee ”ikkunat joista ei vedä, kauheesti”.

 

1C9E5CCF-F929-4867-932A-8180DF3CACBA (1).JPG

6F19B799-349E-4316-9F38-CC0539D7C83E (1).JPG

 

4. Kauhunsekaista ahdistusta siitä, että jumiudun loppuiäkseni pikkukaupunkiin

Mitä jos mua alkaakin kaduttaa? Mitä jos poikkis ei enää suostu muuttamaan keskustaan kerran sen jätettyään? Mitä jos… mitä jos… mä en enää ikinä jaksa käydä kaupungissa? Välillä mä mietin, että oonko mä edes täysissä järjissäni kun harkitsen keskustan jättämistä. Kynsin hampain riivin itseni Itä-Helsingin lähiöistä ensin Stadin ydinkeskustaan ja sitten Köpiksen siisteimpään kaupunginosaan, ja nyt oisin taas lähtemässä syrjäseudulle. Mikä mua vaivaa? Vai vaivaako mikään?

5. Pelkoa siitä, etten löydä uusia kavereita (niin koska en tietty tapaa enää vanhoja koska asun niin kaukana!!!!)

Just kun oon alkanut saada kaveripakan kuosiin Köpikseen muuton jälkeen, niin taas mennään. Voiko sitä paitsi pikkukaupungissa tai esikaupunkialueella asua ketään potentiaalista ystävää, joka ei oo pohjattoman tylsä? (No vitsi visti, muutanhan mäkin sinne. Ehkä.)

6. Sitä kun haluaa kaiken, muttei mitään

En mä taida sopeutua asumaan keskustassa forever, täällä on niin äänekästä, kaipaan metsää ja merta. Haluan kuitenkin asua keskustassa, koska täällä on hauskaa ja on ihan sairaan kivaa kävellä baarista himaan. Tahdon hiljaisuuden äärelle, mutten kauas. Haluan kuitenkin kauas, koska ei tuossa ihan lähellä oo mitään aluetta jossa tahtoisin – tai olisi varaa – asua. Enkä halua päättää, en oikeastaan mitään tällä hetkellä.

 

31333678-A9AF-486B-BCEE-C327AE70A4B7 (1).JPG

AFC9EEE6-BB31-4E39-8AF3-02F388EA90D1 (1).JPG

 

7. Kun jo valmiiksi tietää, että valinnasta tulee mahdoton

Asunnon valinta ja ostaminen oli melko mutkatonta. (Voi olla, että aika on vähän kullannut muistoja…) Mä halusin kämpän, jossa on suuret kauniit ikkunat, korkeat huoneet ja joko valtava olohuone minne mahtuu myös suuri ruokapöytä tai vaihtoehtoisesti ranskalaisilla ovilla yhdistyvän olohuoneen ja ruokailuhuoneen, ja sitten me ostettiin se ainokainen nuo vaatimukset täyttävä kämppä johon meillä oli varaa. Nyt kun ollaan käyty katsastamassa muutama talo, huomaan että (henkinen) prosessi on aivan erilainen. Tiedän jo nyt että valitaan me sitten mitä tahansa, joudun tekemään jäätäviä kompromisseja jonkun asian suhteen. Ellen sitten tuu pikapuoliin voittamaan muutamaa miljoonaa euroa (muutama miljoona Tanskan kruunu tuskin ratkaisisi vielä mitään) lotossa.

8. Että miksi on pakko obsessoida asiaa

Poikaystävän suhtautuminen taloasiaan on mutkaton: ostetaan mahdollisimman pian talo, sitten kun joku kiva tulee vastaan, eikä tässä välissä kannata hirveesti asiaa vatvoa. Arvaatteko mitä teen kaiket päivät? No vatvon asiaa! Kaikkia noita yllä listattuja juttuja ja kolmeasataatuhatta muuta. Ei mikään ihme, ettei tässä oo enää duunistressi painanut kun ei mulla oo ollut siihen aikaa.

+ 1. Kun on mennyt antamaan blogilleen nimeksi Nørrebro Summers

Niin. Miettikää sitä. Miten ois ”Not in Nørrebro Anymore Summers”?

 

Luulisin, että vaikka mä en löytäisi näihin mietintöihin vastauksia niin vastaukset löytää mut. Hiljalleen, ehkä, toivottavasti. Ja toivottavasti teitä ei ala, tai oo jo alkanut, kyllästyttää nää taloläpinät – koska tämä on vain alkua. Oon nimittäin tullut pohdinnoissani siihen tulokseen, että tää on yhtään dramatisoimatta mun koko elämäni jättimäisin, monimutkaisin ja vaikein päätös. Siis esimerkiksi siihen verrattuna, että jätänkö kotimaani pysyvästi tanskalaisen miehen vuoksi tai oisinko valmis tekemään tanskalaisia vauvoja, joita en sais ottaa mukanani maitojunalla Suomeen kävi miten kävi (vastaus näihin tuli lopulta kuin apteekin hyllyltä). Tässä talohommassa on niin pirun paljon menetettävää, toisaalta niin paljon kaikkea onnellista ja ihanaa mitä en osaa edes kuvitella.

Päättäkää joku mun puolesta pliis, ja sanokaa mun poikkikselle että se ei nyt vaan taaskaan tajuu.

Muistathan seurailla joko FacebookinBloglovinin tai Instagramin kautta

Kommentit (16)
  1. Olisiko joku mökki tai muu vapaa-ajan viettopaikka mahdollista? Arkipäivät cityssä ja vapaa-aika maaseudun rauhassa? Jossain tunnin ajomatkan päässä niin eesrtaas reoissaaminen olisi vaivatonta. Onko Tanskassa/Kööpenhaminassa muuten siirtolapuutarhoja? Citymökkielämän idylliä on tullut ihailtua mm. Vaneljan blodin kautta. Sellainen ”mökkeily” sopisi itselle

    1. Oon miettinyt tätäkin vaihtoehtoa, mutta taidetaan poikkiksen kanssa molemmat olla niin joko-tai-ihmisiä, että välimuoto ei enää ehkä riitä. Joskin pikkuisen kaupunkiasunnon ostaminen on käynyt mielessä ;o)

      Täällä siirtolapuutarhakonsepti kulkee nimellä ’kolonihavehus’ ja ne missä oon käynyt on ollut supersöpöjä <3

  2. Samaa olin tulossa sanomaan kuin Lora. Kaveri asuu Köpiksessä ja niillä on ”mökki” (lainausmerkeissä, sillä se on siis ihan talviasuttava iso talo) n. tunnin ajomatkan päässä, lähellä rantaa. Ovat aina viikonloput siellä lastensa kanssa. 

    1. Oih, kuulostaa ihanalta <3 Meitä on vaan talokuume päässyt puremaan niin ankarasti, ettei taida mökkeilyt riittää… Ehkä jonain päivänä mekin voidaan saada molemmat maailmat, tavalla tai toisella.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *