19.7.2017 marjapilami

Suuri unelmani, joka tuskin koskaan toteutuu

Vielä ehkä vuosi sitten tästä haaveesta ei tiennyt itseni lisäksi juuri kukaan, F:lle olin asiasta puoliksi läpändeeroksena maininnut. Ja kai pidin sitä vitsinä itsekin. Viime aikoina oon kuitenkin sanonut sen ääneen jo monta kertaa, muutamallekin eri ihmiselle. Kenties se kertoo siitä, että tää haave on vaivihkaa ujuttautumassa sieltä haluan huippumalliksi, sitten kun voitan lotossa 87 miljoonaa vaikken koskaan lottoa, tahdon asua Välimerellä ja pukeutua valkoisiin asuihin ja olla miljonääri -laatikosta toiseen boksiin. Niiden asioiden joukkoon, joista oikeasti unelmoin. Kyseisessä laatikossa on muitakin asioita, kuten tietynlainen ura, talo Kööpenhaminan pohjoispuolella ja nykyistä polkua eteenpäin hissukseen liikkuva onnellinen elämä.

Siksi toivoisin tän haaveen pysyvän edellisessä nipussaan, siellä jossien, ehkien ja oispien joukossa. Koska vaikka mä kuinka muuta haluaisin, en usko että tää unelma on tehty toteutettavaksi. Ei tässä elämässä, ei ainakaan siinä muodossa kuin sen sieluni silmin näen.

Mutta täältä se tulee: mä tahtoisin perustaa majatalon. Jonnekin lämpimään, ehkä Italiaan, Espanjaan tai Kreikkaan. Tunnelmallisen pienehkön kylän tai kaupungin kupeeseen, mahdollisimman lähelle merta. Majatalon yksi kerros olisi meidän asunto ja lisäksi siellä olisi muutama vierashuone, ehkä maksimissaan viisi. Talossa olisi suuri terassi, vehreä puutarha ja kauniit ikkunat. Huoneet olisi sisustettu välimerelliseen tyyliin, raikkaasti, puhtaasti, vähän romanttisesti. Aamiainen tarjoiltaisiin terassilla, sen voisi tilata myös huoneeseen, pöydillä olisi valkoiset pöytäliinat ja tuoreita kukkia. Tarjoamamme kahvi olisi vahvaa ja se juotaisiin värikkäistä kupeista.

Unelmakuvissani välähtää tietysti myös F, joka kenties kävisi päivätöissä jossain muualla (en kehtaa edes haaveissani runnoa sitä vasten tahtoaan työskentelemään majatalon isäntänä), mutta fiksailisi pieniä juttuja talossa, päivettyneenä, ja vitsailisi meidän vieraiden kanssa, poimisi silloin tällöin yöpyjiä lentokentältä. Haave ei sijoitu hamaan, kymmenien vuosien päässä sijaitsevaan tulevaisuuteen, koska kuvissa juoksentelee joskus myös pari blondia lasta, jotka näyttää multa ja F:lta. Järki sanoo tässä kohtaa, että ne saisivat paljon laadukkaamman koulutuksen Tanskassa tai Suomessa, kuin jossain kreikkalaisessa kyläpahaisessa.

Todellisuus, kaikki arkiset velvotteet ja sitoumukset, valitsemani ja rakastamani tie, kuljettaa mua poispäin tästä haaveesta. Ja kyllä mä tiedostan, että toteutuessaankin tää unelma olisi varmasti kaukana kuvittelemastani idyllistä. Mutta silti, god damn it, en saa näitä ajatuksia mielestäni. Sitä, millaista elämä voisi ehkä myös olla nykyisten kuvioiden sijaan. Kroatiassa tunne taas yltyi, kun käveltiin täydellisten kivikartanoiden ohi, enkä voinut olla sieluni silmin näkemättä itseäni oliivipuiden katveessa, järjestämässä vierailleni iltapäivän teehetkeä.

Multa kysytään usein, kaipaanko mä Suomea ja entistä elämääni Stadissa. Vastaus on ei, en pätkääkään, ainakaan vielä. Sen sijaan joskus, varsinkin kesäisin, kaipaan tuota haaveideni rinnakkaistodellisuutta niin että rintaa ihan painaa. Elämää, jossa pyöritän boutique-majataloani jossain lämpimässä. Sitten yritän muistaa mummoni (Karjalasta evakkoon lähtenyt sotalapsi, jolla on täysin erilainen katsomus elämään kuin kaikkimullehetinyt-meikäläisellä) lämpimän äänen, kun se joskus kommentoi mun jotain silloista kotkotusta:

Marja, kun ei kaikkea aina voi saada.