#Uraoivallus: Mitä tekisit, jos et pelkäisi?

 

Lilyn ja Trendin toimitus haastoi meidät lukijat ja bloggaajat miettimään omaa uraoivallusta, jotain sellaista joka on muuttanut suhtautumista uraan. Duunihommat ovat olleet mulle itselle kovasti tapetilla viime vuodet, etenkin Tanskaan muuton ja sen tuomien haasteiden tiimoilta. Uraoivalluksistani kirjoittelin jo viime kesäkuussa täällä ja muista työhön liittyvistä teemoista (viime aikoina lähinnä stressistä, köhöm) duuni-tagin alla täällä. Urahommelit kiinnostaa mua yleisesti ihan hirmuisesti ja jaksan puhua työjutuista tuntikausia, mutta just tällä viikolla… #uraoivallus-haasteen ajoitus oli huono.

Oivalluksista on nimittäin helpompi puhua silloin, kun oot päässyt rämpimään niiden toiselle puolelle, siihen auvoiseen paikkaan, jossa voit muistella haastavia vaiheita ja sitä kuinka kaikki kääntyi lopulta voitoksi. Vaikka mun kesäkuiset uraoivallukset pitävät yhä ehdottomasti paikkansa, ei niistä vaahtoaminen tunnu ajankohtaiselta. Juuri tällä hetkellä, viimeisten viikkojen, kai jo kuukausien, aikana mä oon ollut keskellä erittäin hidasta ja jokseenkin kivuliasta synnytysprosessia. Paikoin epämukavaa ja ahdistavaa muutosten aikakautta, jolloin näkökannat ja suunnat hiljalleen pullautetaan uusiksi. Suoraan sanottuna musta on tuntunut, että nyt 32-vuotiaana oon yhtäkkiä aivan yhtä pihalla kuin silloin reilut kymmenen vuotta sitten kun viettelin välivuosia, koska ei ollut mitään hajua mitä lähtisin opiskelemaan. Olen ollut – ja olen jokseenkin vieläkin – hukassa.

Vyyhti alkoi purkautumaan tällä viikolla, kun jossain tuli vastaan mietelause ja varsinaisen muutoksen kunnolla käyntiin sysännyt oivallus:

Mitä tekisit, jos et pelkäisi?

Aloin ymmärtämään, että oon ottanut usein urallani askeleita pelon tuuppimana. Jokin duuni ei oo tuntunut haastattelujen aikaan ihan oikealta, mutta hermot ei oo kestänyt pidempää odottamista työttömänä ollessa. Toisessa duunissa en oo viihtynyt, mutten oo uskaltanut lähteä kun ei oo ollut uutta työtä valmiina odottamassa. Oon lähtenyt alun perin tiettyyn suuntaan urallani, koska pidin sitä tarpeeksi geneerisenä, turvallisena, minulle – ihmiselle, jolla ei mielestäni ollut mitään erityislahjoja (voi kunpa olisin jo silloin ymmärtänyt, että kyllä muuten on). En oo uskaltanut tarttua epäkohtiin, koska oon arastellut seuraamuksia. Vaikka oon päätynyt nykyiseen – välillä uskomattomalta tuntuvaan tilanteeseen – jossa tienaan enemmän kuin osasin ennen edes haaveilla ja teen mielenkiintoista, vastuullista työtä ihanien ihmisten kanssa, on moni palanen vielä hukassa. Ja ehkä juuri näennäisen täydellisestä työtilanteesta johtuen, oon vasta nyt alkanut ymmärtämään, että jokin on pielessä. Jotain täytyy korjata, ja se ei ilmeisesti paranekaan duunista toiseen nykyiseen suuntaan hyppimällä.

Ja siitä se sitten lähti, yhdestä mietelauseesta. Oivallus, joka tulee kenties tekemään tästä vuodesta urani kannalta käänteentekevän. Mitä tekisin, jos en pelkäisi? Eilen pillitin pomoni toimistossa ilman varsinaista syytä, kerroin ajatuksistani ja lupasin palata jonkinlaisen päätöksen kera asiaan ensi viikolla. Kuten arvata saattaa, pomo suhtautui möngerrykseeni hienosti – kuten hyvän pomon kuuluu. En siis tällä hetkellä tiedä, mihin viimeisin uraoivallukseni tulee seuraavien kuukausien aikana johtamaan, mutta sen mä jotenkin tällä viikolla tajusin, että

en ainakaan aio pelätä enää. 

Tai siis, pelottaa ja jännittää ja ahdistaa ihan sairaasti, mutta toimin silti. En vieläkään pysty näkemään seuraavia askeleitani kovin selkeästi, mutta nyt tiedän sydämessäni oikean suunnan. 

Huh. Ja tää on yksi pelottavimmilta tuntuvista blogipostauksistani ever, mutta käsieni tärinästä huolimatta julkaisen sen.

—

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta