Nørrebro Summers

17.8.2017 marjapilami

Kootut ajatukset

Tällä viikolla mielessä ovat olleet muun muassa nämä:

– Mulla on selkeesti meneillään jokin jatkokertomusbuumi, koska tajusin että blogissa kytee parhaillaan Helsinki-trilogia sekä Säästökuuri-saaga ja kakkososa kiusallisista sosiaalisista tilanteistakin on vielä tuloillaan. Nyt vaan pidän täällä peukkuja pystyssä, että tykkäätte jatkiksista ja omaatte tosi kärsivälliset aivot. Niin ja että mä pysyn perillä näistä omista viritelmistäni.

– Meinasin tappaa chilipuskani kahteen kertaan parin viikon aikana ja siitä intoutuneena se päätti putkauttaa viisi uutta palkoa esiin. Ottaako tästä opikseen vaiko eikö?

– Poikkiksen lähes vuoden kestänyt intensiivinen valmistautuminen ironman-kisaan ja niin ikään mun ironman-leskenä olo päättyy sunnuntaina. Toisaalta oon ihan superinnoissani (tietysti), mutta tavallaan ehdin jo tottua etenkin niihin seesteisiin sunnuntaipäiviin, kun tyyppi veteli satojen kilsojen pyörälenkkejä ja mä raahustin läppärini kanssa himassa.

– Kohta on taas aika aloittaa kynttiläkausi, kelatkaa!

– Kesän kirppisviikot vetelee viimeisiään, ja mun täytyy kunnostautua niillä kiertelyssä. Ja ehkä myös sälän ostelussa, koska tarvitaan ainakin pari juttua kotiin.

– Sitten ihmettelen sitä, miksi joidenkin tyyppien kanssa tapaamisten sopimisessa menee aina puoltoista viikkoa, koska kumpikin osapuoli (itseni siis mukaan lukien) vastaa toistensa viesteihin 1-3 vuorokauden viiveellä. Ja sitten eräiden kanssa kaikki on vaan niin helppoa (no okei lähinnä suomalaisten kanssa kaikki on vaan niin helppoa).

– Odotan oikeaa hetkeä kertoa F:lle, että oon ehkä päättänyt minne haluan lähteä talvilomalle. Se ei aina innostu siitä, että pitäis alkaa hiomaan – saatika maksamaan – uutta matkaa kun sitä edeltäväkin on vielä kuukauden päässä. Mutku se ei vaan tajuu.

– Miten karjalanpiirakat voi olla niin hyviä? Ja Jälkiuunipalat.

– Kuka pesisi meidän ikkunat?

LUE MYÖS NÄMÄ:

Viime viikko kuvina (ja sanoinakin)

6 asiaa, joita poikaystävä ei vaan tajua

Kirppislöytö: Superkiva seinävaate

—

This week I’ve mainly been planning vacations and hanging around.

—

FOLLOW: Facebook – Bloglovin’ – Snapchat & Instagram @marjapilami

Avainsanat: elämä

Suhteet Sisustus Oma elämä Ajattelin tänään

16.8.2017 marjapilami

Eräs kesäviikonloppu Helsingissä osa 1/3

Mä oon jo näiden reilun kahden Tanskassa asutun vuoden aikana oppinut, että Stadiin suuntautuvat matkat kouraisee keskisyvältä rinnan kohdalta joka kerta. Ei mitään liian dramaattista, ei muuttopäätöksen katumista, ei oikeastaan mitään kovin negatiivista – vaan jotain sellaista karvaan suloista, bittersweet kuulostaa niin paljon järkevämmältä, jota on oikeastaan aika kiinnostavaa pohtia. En koe juuri koskaan ikävää, mutta taakse jätetty elämä kummittelee näiden utuisten reissumietteiden muodossa.

Aiempien matkojen aikana oon kokenut lievää elämäntuskaa muun muassa juurettomuuden tunteen kanssa ja sen, etten enää koskaan saa entistä takaisin, en vaikka palaisin. Viime aikoina, monen muun elämäni osion asetuttua jo uomiinsa, tapetilla on muutenkin ollut ystävyys, joten ei sikäli ihme, että aihe nousi esiin tälläkin reissulla. Niinä elokuun alkupuoliskon kesäöinä, joita olin niin kovasti odottanut ja jotka ottivatkin ihan oman suuntansa.

Se iski jossain vaiheessa perjantaina Flowssa, ihanan hengailupäivän jälkeen, kavereiden bailatessa kuin huomista ei ois ollenkaan. Seisoin tanssilattian keskelle pusertuneena, vähän hytkyen, musan pauhatessa, jengin aaltoillessa suuntaan ja toiseen, kun havahduin olevani ihan irrallaan siitä kaikesta. Mun uudet frendit, nuo Suomessa ekaa kertaa vierailevat turistit, ja kaikki tuntemattomat reivaajat, röökin savu, sinisenmusta taivas. Tunti kului ja kului varmaan toinen, ehkä kolmaskin, enkä mä saanut enää otetta siitä illasta, en siitä porukasta. Yritin kyllä, mutten mitenkään päässyt mukaan samaan kevyeen tilaan, kun ollaan maassa ekaa kertaa eikä koskaan aiota palata. Palloilin menneiden vuosien jalanjäljillä, jotka tuntuivat vielä ihan vähän lämpöisiltä, ja kuluneiden kesien muistot pauhasivat päässä. Olin paikassa joka oli olevinaan Helsinki, vieraassa ympäristössä, tuntemattomassa tunnelmassa, kesän kauneimpana yönä, enkä mä kuulunut joukkoon.

Ja kyllähän te tiedätte, mikä usein hiipii kimppuun just niinä kaikista kauneimpina öinä, silloin kun katsot taivaalle ja ilmassa on tuoksuja jostain toisesta ajasta: melankolia.

Kello tuli ehkä puoli yksi, enkä osannut enää muuta kuin lähteä. Silloin tällöin niin on vaan tehtävä. Otin metron Kamppiin, entiselle hima-asemalleni, ja kävelin meidän tyhjään viikonloppuasuntoon. Kämpän ilma tuntui raskaalta, oikeastaan vähän kaikki tuntui raskaalta, ja mä menin parvekkeelle haistelemaan yötä. Näin alhaalla puistikon reunalla teinejä makoilemassa toisiaan vasten, ihan hiljalleen, joku pläräsi kännykkää, joku oli vaan. Niiden ilta ei näyttänyt kovin hohdokkaalta, mutta siihen oleiluun kiteytyi just se mikä multa oli jäänyt samana iltana vanhassa kotikaupungissani puuttumaan. Sellainen kiireetön, turvallinen, pitkäaikainen ystävyys kun voi vaan olla ja vähän fiilistellä taivasta yhdessä, olla melankolisia yhdessä. Eikä tartte pyristellä kuuluakseen joukkoon.

Ja just silloin oli kuulkaa kovin yksinäinen olo, todella.