Viime aikoina tähän projektiin nimeltään kaikinpuolin täysi elämä uudessa kotimaassa on kuulunut paljon erilaisia iltoja. Ystävien, kavereiden ja kaiken maailman randomien seurassa vietettyjä, tyyppien, joista juuri ketään en laisinkaan vielä tuntenut kun tänne kaksi vuotta sitten muutin. Tosi paljon sosiaalista, kai liian usein viiniä ja vaikka mitä lompakkoa verottavaa. Nää on kuitenkin juttuja, joita on vähän pakko tehdä, jos haluaa pysyä mukana sosiaalisissa ympyröissä ja pikakelata orastavia suhteita syvemmiksi, saavuttaa jotain sellaista vuodessa mihin Stadissa pääsi hiljalleen parissakymmenessä.

Aina välillä mä mainitsen siitä, että oon löytänyt hyviä, aitoja juttuja muutamankin ja että niitä mitkä ei toimi kovin hyvin, pystyy jo tiputtelemaan kuvioista pois. Silti mä silloin tällöin yritän, kovasti koitan soluttautua erilaisiin piireihin ja testailen millaista mun elämä vois myös olla. En oikeestaan edes tiedä miksi mun tarvii, kai mä vaan oon sellainen.

Siksi siis niin paljon erilaisia iltoja. Aikaa luottoystävien kanssa, jolloin kaikki tuntuu samalta kuin Stadissa, mä oon sama tyyppi kuin Stadissa. Niitä meant to be -tyyppisiä juttuja, jotka vaan on jossain välissä syttynyt ja jatkunut ja kaikki on ollut luontevaa. Ja sitten on uusia viritelmiä, jotka tuntuu kanssa orastavan aidolta, mutta jotenkin erilaiselta. Ehkä vähän jäyheämmältä, voisiko sanoa aikuisemmalta, varovaisemmalta, hitaasti lämpeävältä. Tilanteita, joissa sitä melkein tuntee itsensä parannelluksi versioksi – kun vähän niin kuin katsoo itteään ulkopuolelta ja miettii, aha, tollanenko musta aikuisena tulee. (Älkää huoliko, oon nähtävästi aikuisenakin vielä rasavilli rääväsuu, joka aina sanoo pikkasen enemmän kuin ehkä kannattaisi.)

Ja sitten, ikävä kyllä, yksi ahdistava ilta kun en vaan kuulunut joukkoon ja oli niin tuskallisen epämukava olo, ettei englantikaan enää luistanut. Ja mä sentään seurustelen, työskentelen ja suurimman osan ajasta oon ystävä enkuksi. Kun takauduin jonnekin niin kauas, etten muistanut enää tuota versiota itsestäni olevankaan. Arkaa, epävarmaa, sitä jolla ei oo paikkaa porukassa ja kaikki mitä se sanoo kuulostaa jotenkin tyhmältä.

Sinnittelin muutaman hirveän tunnin ja sitten jonkun tekosyyn varjolla lähdin. Lähtiessä mulle naurettiin koska oon niin vakavamielinen ja mummoutunut, ei varmaan millään pahalla, mutten osannut niiden tuntien jälkeen ottaa sitä huumorilla. Oli jo valmiiksi niin ällöahdistunut, joukkoonkuulumaton olo ja mun mielestä oli syvä vääryys peilautua sellaisena niiden silmiin, taas kerran. Laitoin kuulokkeet korviin ja kävelin kolme kilsaa korkkareissa himaan ja mietin, miten tossa noin kävi. Miten pieleen voi asiat mennä, jos vielä tässä ajassa ja paikassa onnistun luiskahtamaan tuohon lokeroon. Uskon tietäväni vastauksen ja toivon, että jatkossa muistan sanoa noille kutsuille ei.

Oon viime aikoina töissä ja vapaalla jutellut eri ihmisten kanssa paljon siitä, miten riippuu tosi paljon tilanteista ja porukasta, millaisen roolin omaksuu ja millainen versio itsestä putkahtaa esiin. Vanhemmaksi ja vahvemmaksi tullessa sitä alkaa olla suunnilleen sama tyyppi kaikkialla. Koska ihan sama ja muutenkin tässä pikkuhiljaa alkaa tosiaan oivaltamaan, kuka on. Joskus silti olosuhteiden varjossa takautuu jonnekin tai tulee paiskatuksi nahkoihin, jotka on luullut karistaneensa jo kauan aikaa sitten.

Ja silloin, ystäväiseni, on hyvä aika laittaa ne kuulokkeet korviin ja kävellä pois vaikka korkkarit hiertäisi kantapäitä.

LUE MYÖS NÄMÄ:

Onko lähipiirissäsi ihmisimuri?

Pizzaa, chiantia ja uusia viritelmiä

 Ihmiset, jotka loistaa toisilleen kirkkaampina kuin toiset

—

Isn’t it strange, how with some people you feel like the best version of yourself and in other groups you end up as a shy outcast?

—

FOLLOW: Facebook – Bloglovin’ – Snapchat & Instagram @marjapilami