Satoja sinisiä puhekuplia ja turhaa stressiä
Ryhdyttiin tuossa eräänä päivänä pari viikkoa sitten F:n kanssa miettimään, että mitä hemmettiä me tehtiin viime heinäkuun alussa sen syntymäpäivänä. Kaiveltiin pääkoppiamme vaikka kuinka, mutta ei siitä tullut mitään. Ei selkeästi ollut mikään maailman ikimuistoisin juhlapäivä, koska meillä ei kummallakaan ollut mitään käryä sen päivän aktiviteeteista. Ryhdyttiin penkomaan valokuvia, josko sieltä löytyisi johtolankoja, mutta turhaan. Päivästä ei ilmeisesti ollut myöskään aiheellista ottaa yhtäkään kuvaa (?!!?). F päätti tässä kohtaa luovuttaa, mutta allekirjoittanut ei. Kyllähän meidän nyt jukolauta on pakko muistaa.
Keksin siispä penkoa tiedon esiin meidän chatkeskustelusta – siellä olisi pakko olla viestejä kyseiseltä päivältä ja meidän koordinaateista. Lähes vuoden chathistorian taaksepäin selaamisessa menee muuten aika kauan, varsinkin jos lähettelette lukuisia viestejä, kuvia ja videoita pitkin päivää, joka päivä. Tän tarinan pointti ei kuitenkaan oo meidän viesteissä, ei edes niissä synttäreissä (juu kyllä sieltä chatista lopulta paljastui sekin, mitä kyseisenä päivänä tehtiin) vaan jossain ihan muussa.
Nimittäin siinä mitä mä näin moneen kertaan, kun jouduin odottelemaan vanhempien viestien latautumista. Niiden lataussekuntien ajan tuijottelemaan puhekuplia, joihin mä olin päivieni spontaaneja tuntemuksia raportoinut.
Sinisiin kupliin mahtui paljon sydämiä, kissaemojeja ja vitsejä. Mun silmät kuitenkin osuivat siihen, kuinka usein stressasin, huolehdin, jännitin tai ylianalysoin jotain. Määräaikaisen duunin aiheuttama epävarmuus tulevasta, yhdistettynä suuriin saappaisiin ja näytön tarpeeseen – se ei ollut meikäläiselle stressinäkökulmasta helppoa aikaa. Kirjoittelin viime vuonna aiheeseen liipaten muun muassa täällä ja täällä. Lisäksi on niin paljon mistä en kirjoittanut, ehkä joskus vielä kirjoitan.
Silmät ihan kirkastui chathistoriaa selatessa, oivalsin jotain niin tärkeää, jotain sellaista joka pitäisi pitää mielessä aamusta iltaan joka ikinen päivä. Niin myös sun. Nimittäin tämän:
Stressi, tyhjänä humiseva pää, epävarmuus tulevasta, ne kerrat kun pelkäsin että mokaan tai oon jotenkin huono, olivat kaikki turhia. Nyt kun katson taaksepäin, ymmärrän huolehtineeni aivan syyttä suotta. Mitään katastrofaalista ei koskaan tapahtunut, joskus mokasin, mutta sellaista sattuu ja lopulta löysin superkiinnostavan duunin talon ulkopuolelta, vakituisen sellaisen, ja päätin lähteä. Käteen jäi paljon elämäni tärkeimpiä oppeja ja sydämenmuotoisia muistoja ihanista ihmisistä.
Kunpa, voi kunpa, en olisi käyttänyt kaikkia niitä päiviä murehtimiseen ja sen miettimiseen, että järjestyykö kaikki ja miten ja milloin. Koska kyllä se järjestyy, mikään ei töissä oo niin vakavaa. Oikeastaan ainut millä on väliä on se, että kun joskus se vika työpäivä koittaa, saisi niin lämpimän olon ja niin monta pitkää halausta kuin mä lopulta sain. Ei stipluista niin väliä, vaan niillä ihmisillä ja sulla.
Toimikoon tämä meikäläisen mantrana tähän kesäiseen työviikkoon sekä pysyköön visusti muistissa tulevina kuukausina ja vuosina. Muistetaan vähän relata, ei puuskuteta huolistamme, hengitellään rauhassa, eikä oteta työjuttuja liian tosissaan.
Aurinkoista viikkoa sinne! <3
—
I browsed through one year of chat messages I’ve sent and learnt that I have been stressed out for no reason.
—
FOLLOW NØRREBRO SUMMERS HERE:
Snapchat & Instagram @marjapilami
