Viime viikkoina oon alkanut taas juomaan teetä, ekaa kertaa sitten sysitalven. Se taisi alkaa siitä flunssasta ja jäi jotenkin päälle, tykästyin teepannun oloon vierelläni. Ehkä vanha korsteeni sisälläni heräsi ja innostui konseptista nostaa jotakin säännöllisesti huulilleen. Tiedä häntä. Keitän kuitenkin itselleni pannullisen teetä nykään aina töistä kotiin tultuani, jos siis tuun edes suurin piirtein suoraan töistä kotiin, ja lipitän teetäni pitkin iltaa. Teen lämpötilalla ei oo niinkään väliä, kunhan se on jotenkin mausteista ja vähän ärhäkkää.

Muutenkin kesäarki on asettunut kivasti uomiinsa. Mä vähän pelkään, että tää kesä tekee ne perinteiset, eli vaan ottaa ja katoaa ja seuraavaksi ollaankin jo elokuun pimenevissä illoissa. Enkä mä ikinä ehtinyt rutinoitua kirjaa puistossa lukevaksi ihmiseksi, taaskaan. Hyvä jos ehdin edes tajuta, etten ehdi mitään. Toisaalta tällainen oleilu, sekalainen puuhailu, se kun on muka kiireinen vaikkei oikeesti ole, tuntuu sopivan mulle just hyvin.

Kun pysähdyn asiaa analysoimaan, en kyllä tällä hetkellä tee juuri mitään, mikä ei tunnu hyvältä. Okei no ehkä mä mieluummin voittaisin 87 miljoonaa euroa lotossa, kuin viettäisin kesäpäiviä töissä, mutta muuten (sitä paitsi mun duunikaverit on järjettömän ihania, parhaita tyyppejä). Oon vapaa tekemään ja menemään, ja valitsen juuri nää ruutiinini ja sompailuni koska sydän sanoo niin. Vaikken ehtisi taaskaan tekemään kuin murto-osan kesälle kaavailemistani jutuista, toivon etten ikinä soimaa itseäni siitä.

Koska just ne haaleat teepannut, hitaat kävelyt, brunssit, uudelleen löytyneen kirjoitusinnon ammentaminen, satunnaiset viini-illat ja se kun syön ihan liikaa kirsikoita ja mahaa alkaa sattua on mulle täydellisen kesän resepti. Perhana soikoon, täydellisen elämän resepti. Mulla on toivottavasti vielä supermonta vuotta aikaa täyttää päiväni kaikella kunnollisella ja suunnitelmien toteutuksella, mutta nyt on hyvä näin. Tuntuu, että oon jotenkin ansainnut vaan olla ja mennä, kesärenttuna. Elämä tuntuu rauhalliselta, helpolta ja aika paljon lomalta.

Ihanaa kesäviikonloppua sinne, puss!

—

This summer is all about being comfy, not making too much plans and enjoying the little things.

—

FOLLOW NØRREBRO SUMMERS HERE:

Facebook

Bloglovin’

Snapchat & Instagram @marjapilami

Bangkokin lentokentältä, muutama kuukausi sitten, ostin tuliaiseksi kobravoidetta. Mustaa yrttimömmöä, joka vaikutti sopivan tujulta taloutemme urheiluhullaantuneen (vinkki: se en ole minä) kolotuksiin. Niin pieni hetki, niin arkinen ostos, niin koruttomasti joskus silloin aivan alkukeväästä autoin levittämään tököttiä niskaan. Muutaman kerran vain, kunnes ostos unohtui laatikon pohjalle ja lihassärkykin taisi helpottaa.

Sitten saapuivat puihin hiirenkorvat, pörrötakki vaihtui keväisempään ja jäi lopulta naulakkoon, uusi arki otti muotonsa ja elämä rullasi eteenpäin. Sillä kavalalla tavalla, kun muutosta tai ajan kulumista ei kunnolla huomaa, edes tunteita ei jotenkin pistä merkille. Vuodenaikoja, menneitä huolia, uusia haaveita, onnistumisia ja epävarmuutta. Kaikkea sellaista, melko tavanomaisessa mittakaavassa, ei täällä oo mitään nähtävää. Kukaan ei muista niitä enää, ihan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Paitsi sitten hupsista, akillesjänne kipeytyy lenkillä (vinkki: ei minulla), mä hengailen viileissä lakanoissa ja yhtäkkiä se kaikki toistuu. Yrttimömmön tuoksu luikertelee taas jostain, juurikin kobramaisena sieraimiin, ja vie mut niihin viikkoihin takaisin.

Aikamatka siihen kevyeen oloon, joka on kai mahdollista saavuttaa ainoastaan kahden duunin välissä. Varovaiseen odotukseen, tunteeseen, että tästä alkaa jotain tosi hyvää. Ja pelkoon siitä, etten jotenkin ookaan sitkeä enää ja epäonnistun. Siihen, kun rusketusraidat päivä päivältä haalenivat ja lomamuistot loittonivat. Kun koko kevät oli vielä edessä ja tuntui, ettei kesä tulisi milloinkaan. Irrallisuuteen, helpotukseen, jetlagiin. Silloin väsytti tosi paljon, oli aurinkoista mutta kirpeää.

Yhtä nopeasti kuin muistopyrähdys tuli, se myös lähti. Yritin vielä hetken roikkua epätodellisessa tunteessa ja sivelin kobravoidetta nenäliinaan, älkää kysykö miksi. Jotenkin sillä hetkellä tuntui, että jos unohdan, lakkaa se kaikki taas olemasta. Jos kukaan ei muista, ei voi kai laskea tapahtuneeksi. Jollain tavalla merkityksellinen lyhyt ajanjakso katoaa takaisin sinne, missä se varttia aiemminkin oli, pimeyteen.

Mietin niitä maaliskuisia päiviä, silloisia odotuksia ja tilanteeseen johtaneita juttuja. Seuraavaksi tosiaan alkoi jotain hyvää, kuten toivoinkin, ja lopulta kesäkin. Pelko siitä, etten oo enää sitkeä, ei ollut täysin aiheeton, mutta alan saamaan voimiani takaisin. Rusketusraidat kuluivat pois, eikä niitä oo sen koommin näkynyt.

Tuoksumuistot, elämän siisteimpiä juttuja.

—

Scent of a lotion suddenly brought me back to the confusing weeks of March.

—

FOLLOW NØRREBRO SUMMERS HERE:

Facebook

Bloglovin’

Snapchat & Instagram @marjapilami