Lienenkö skeptikko, kun koen näin, mutta Suomessa asuessa tunsin olevani työelämässä vähän heikommassa asemassa johtuen iästäni ja sukupuolestani. Ja siitäkin, että mulla ei vielä ole paria, kolmea lasta, eli ainakin työnantajan näkövinkkelistä saatan sellaiset maailmaan piakkoin putkauttaa. Älkää ymmärtäkö väärin; en ole koskaan, ikinä kokenut, että mua henkilökohtaisesti millään tavalla syrjittäisiin asian vuoksi. Mutta kyllä aihe kummitteli takaraivossa uusia duuneja katsellessa ja seuraavia siirtoja harkitessa.

Vaikuttaisiko ikäni ja sukupuoleni negatiivisesti mahdollisuuksiini saada se unelmaduuni, josta taistelen vaikkapa ikäiseni miehen kanssa. Vaikka työhaastatteluissa perheestä tai perheenperustamissuunnitelmista ei saa kysyä, kannattaisikohan itse tuoda esiin se, että on sinkku eikä to-del-la-kaan jäämässä vuosiin mammikselle.

Tätä käsitystäni hieman vielä pönkitti eräs pitkässä parisuhteessa elävä, päälle kolmekymppinen, lapseton kaverini Helsingissä, joka jokin aika sitten pohti mahdollisuuksiaan saada uusi duuni. Kyllähän se varmasti onnistuu joo, mutta täytyy ymmärtää, etten tällä hetkellä varsinaisesti oo siinä houkuttelevimmassa iässä työnantajan kulmasta katseltuna. (Sivuhuomautus: woooot? Millainen tää yhteiskunta oikein on, jos korkeasti koulutettu kolmekymppinen, jo aimoannoksen työkokemusta haalinut intohimoinen go-getter ei koe olevansa houkuttelevimmassa iässä nimenomaan työnantajan kulmasta katseltuna, koska lisääntyminen?)

En ole asiaan kunnolla perehtynyt tai sitä tutkinut, mutta oma henkilökohtainen mututuntuma on se, että jos joku vaikka Helsingissä palkkaa mut, se ei haluaisi että jään yhdentoista kuukauden päästä äitiyslomalle. Ja koska saatan ikäni, elämäntilanteeni ja sukupuoleni takia hyvinkin jäädä, se jollain tasolla vaikuttaa mahdollisuuksiini edetä urallani.

Sitten pikakelaus Tanskaan, jonka työelämässä oon palloillut vasta alle kaksi vuotta. Mulla ei oo mitään nippelitietoa tai lukuja tukemaan vatsanpohjani kutinaa, mutta musta tuntuu, että täällä asia on jotenkin erilailla. Kuten Helsingissä, mua alkuvaiheen haastatteluissa jänskätti asemani noin 30-vuotiaana, miehen takia Kööpenhaminaan muuttaneena naisihmisenä. Henkilökohtaisesta tilanteesta viis, kyllähän mä tilastollisesti saisin todennäköisesti lapsen lähivuosina.

Ja kas kummaa, mä en kertaakaan, edes sekunnin ajan, kokenut, että kukaan olisi ajatellut asiaa. Ainakaan mitenkään negatiivisesti. Mulle tarjottiin hyviä duuneja, mieheni palkkatasoa ja täyttä ammatillista kunnioitusta. (Toinen sivuhuomautus: Millainen tää yhteiskunta oikein on, jos korkeasti koulutettu kolmekymppinen, jo aimoannoksen työkokemusta haalinut intohimoinen go-getter ei koe olevansa automaattisesti näiden arvoinen, koska sukupuoli ja lisääntyminen?)

Oon Tanskassa työskennellyt parilla eri työpaikalla, joista tämä viimeisin on vakituinen duuni. Hyvistä kokemuksista huolimatta mulle ei oo tullut mieleenkään töissä tunnustaa, että saattaisin kenties joskus, jollain tasolla, ehkä, olla valmis harkitsemaan lapsen hankkimista. Olihan edellinen duuni määräaikainen, jonka toivoin muuttuvan vakituiseksi ja olenhan tällä hetkellä koeajalla. Emmä halua pilata kaikkea millään lisääntymishommeleilla ja äitiyslomakauhuskenaarioilla.

Mutta huraa saakeli, huraa. Nämä tapahtuivat:

– Edellisen duunini korkeampi pomo läpänderin heiton yhteydessä sanoi tiimimme naisille ja miehille, että meidän pitäisi tehdä lisää vauvoja, koska ne on niin ihania. Katsoin sitä vähän epäilevästi, mutten nähnyt silmissä mitään muuta kuin huumoria ja lämpöä.

– Eräs koeajalla oleva naispuolinen työkaveri kertoi avoimesti kahviautomaatilla, ettei oo varma pitäisikö ostaa asunto vaiko suoraan talo. Koska ne suunnittelee vauvoja.

– Eräs toinen niinikään koeajalla oleva, kolmekymppinen naispuolinen kollega puuskahti kovaan ääneen palaverissa: en malta odottaa, että saan lapsia!

– Nykyisen pomoni suusta oon useaan kertaan kuullut kommentteja liittyen mahdollisiin tuleviin lapsiini. Ei tosiaan mitenkään creepylla tai ahdistavalla tavalla, vaan sillä tavalla, että mä oon kohta 32-vuotias, naispuolinen, arvostettu työntekijä, joka saattaa putkauttaa tai olla putkauttamatta vauvoja jossain vaiheessa – ja se on työnantajani mielestä hieno, normaali, elämään kuuluva juttu (niin kuin sen pitäisi ollakin, saamari).

Alan siis pikkuhiljaa uskomaan ja sisäistämään, että ainakaan täällä Tanskassa sukupuoli, lapset tai mahdolliset äitiyslomat ei oo mitenkään negatiivinen juttu työmarkkinoilla. Tai sitten oon ollut vaan tosi onnekas työpaikkojeni ilmapiirin suhteen.

On jotenkin tosi inspiroivaa katsella avoimesti ja pelottomasti lasten hankkimisesta työpaikalla puhuvia nuoria naispuolisia työkavereita. Juuri sellaista naiseuden, äitiyden ja äitiyslomien täyttä ”normalisointia”, ehdotonta hyväksyntää, työelämä mielestäni Suomessa asuessani kaipasi. Mutta kenties, toivottavasti, oon väärässä ja Suomessa asiat on yhtä hyvin. (Ja toivottavasti ne on yhtä hyvin muillakin tanskalaisilla työpaikoilla!) Kaikki meistä ei tee lapsia, mutta jos tekee, sitä ei enää vuonna 2017 saisi nähdä naiselle miestä suurempana esteenä, hidasteena tai hankaluutena. Haloo. Simple as that.

Mua kiinnostaisi ihan hirmuisesti kuulla muiden kokemuksia ja mietteitä aiheesta. Onko sukupuolesta ja ”lastentekoiästä” ollut haittaa työelämässä tai uralla etenemisessä? Luuletko, että ongelma on omissa ennakkoluuloissa ja peloissa, vai syrjiikö työnantajat meitä? Toisaalta, onko jollain ollut kaltaisiani superpositiivisia kokemuksia? Entäs te expat-lukijat, millainen tilanne on teidän uudessa maassa?

LUE MYÖS NÄMÄ:

Ulkomaille muuttaneen uraoivallukset

10 syytä muuttaa Kööpenhaminaan

—

FOLLOW: Facebook – Bloglovin’ – Snapchat & Instagram @marjapilami