Jotenkin mä Helsinki-reissun alussa kuvittelin, että meikäläisen täyteen tuutattuun aikatauluun olisi maagisesti mahtunut myös kirjoittelua, Netflix-sarjoja ja omia ajatuksia. Äkkiä kuitenkin huomasin aivan muunlaisten juttujen vaativan täyden huomioni, joten blogi sai hetkeksi jäädä. Mutta täällä taas ollaan! Toivottavasti teillä oli ihana keväinen viikko <3

Miten kuvailisin tai minne lokeroisin tämänkertaisen Helsingin reissun? Tällä kertaa ei näkynyt aiemmilta visiiteiltä tuttua eksistentaalista kriisiä, karmivaa outoutta, mitään suurempaa vellomista. Älkää ymmärtäkö väärin, kaikki oli taas ihan hassua. Mutta kaikkeen kaiketi tottuu ja ainakin hetkellisesti vaikutan sopeutuneen Stadin matkoilla vallitsevaan erikoisuuteen ja maailman vinksallaan oloon. Asiat näytti tutuilta ja samalla vierailta, mulla oli tavallinen olo ja toisaalta hölmön ulkopuolinen, en ollut perillä mistään ja kuitenkin tiesin kaikesta kaiken. Been there, done that, joka kerta kun tänne reissaan.

Helsingin matkat on aina niin hämäriä, että yllättyisin varmaan enemmän tasapaksusta tunnetilasta. Tällasta tää kai on seuraavat sata vuotta, näihin reissuihin kuuluu moodswingit ja irrallisuuden tunteet. Ja se on ihan ookoo.

Jos kuitenkin yhden isoimman ajatuksen poimisin viime viikon haahuilusta, olisi se tää: kerta kerralta, yhä vahvemmin, aina vaan vähemmän dramaattisesti, mutta sitäkin selvemmin sen huomaan. Helsinki ei oo enää mun kaupunki. Ei Stadissa mitään vikaa oo, mutta mä en kuulu sinne enää. Stadi ei tällä hetkellä erityisesti viehätä mua.

On maailman parasta nähdä vanhoja ystäviä, syödä Hokun teriyakilohta, juoda vahingossa liikaa skumppaa ja pystyä sopimaan treffit keskustaan sen tarkemmin paikkaa määrittelemättä. Mutta siihen se suunnilleen jääkin. Ei oo enää sellainen olo, että missaisin kauheesti jotain, kun asun muualla. Muuttukoon Kanavaranta sykkiväksi, avautukoon uusia cocktailbaareja, ilmestyköön siistejä rafloja, muodostukoon uusia kaveriporukoita. Mulla on mun omat kuviot.

Mä oon valmis jättämään ne jutut taakseni, olemaan vähän turisti. Se tyyppi, joka joskus asui täällä.

LUE MYÖS NÄMÄ:

Helsinki 1/3: Se on ohi nyt

Stadin vellomisloma ja vuoden 2017 tärkein tavoite

Lohduton hotellivieras vanhalla kotikadulla

—

I think I’m ready to say Helsinki is not my town anymore.

—

FOLLOW: Facebook – Bloglovin’ – Snapchat & Instagram @marjapilami

Tätä postausta aloin näpytellä eilen lentokoneessa. Mikä sen parempaa puuhaa pilvien yllä leijaillessa, kuin mietiskellä elämää tuolla alhaalla jossain. Snapchat-seuraajat tän jo tietävätkin; meikäläinen hilluu tällä hetkellä Helsingissä. Ihan luksusta päästä uuden työn siivillä (kirjaimellisesti) koko viikoksi vanhaan kotikaupunkiin. Aurinkokin paistaa täydeltä taivaalta. Ihanaa!

Tällä viikolla kokeilen melkein kahden vuoden jälkeen, miltä tuntuu käydä Helsingissä töissä, hengailla afterworkeilla parhaiden kamujen kanssa ja vetää perhedinnerillä jauhelihakastiketta lähiössä. Sanomattakin selvää, että mulla on sekuntiaikataulu sunnuntaihin saakka. Ja että tästä tulee ihan parasta.

Aina kun joudun poistumaan pitkäksi aikaa kotoa, iskee mulle lähdön hetkellä hirveä vastarinta. En mä halua ja miks F saa jäädä. Pyykkiäkin pitäis pestä. Vastarinta on kai hyvä merkki. Toisaalta sekin taitaa olla, että painun aina hyvillä mielin reissuun, kunhan vaan saan kammettua itseni ulos ovesta. Kotona on kivaa, mutta niin on reissussakin.

Tänään oon ostanut oranssin kevätmekon, matkustanut metrolla ja käynyt Vantaalla. Yllättänyt ystävän pikaisesti hänen työpaikallaan, syönyt sitä jauhelihakastiketta ja pari karjalanpiirakkaa. Vaihtanut hotellihuonetta, koska edellisessä haisi ja herkistynyt yhtäkkiä lähes kyyneliin entistä kotitaloa katsellessa. Ollut ärsyyntynyt ja pakahduttavan onnellinen. Normipäivä mun Suomessa siis.

Odotan viikon kotkotuksia innolla. Vasta yksi päivä takana ja monta edessä.

Toivottavasti teillä kaikilla oli hauska vappu <3

—

Spending the week in Helsinki. Good times.

—

FOLLOW NØRREBRO SUMMERS HERE:

Facebook

Bloglovin’

Snapchat & Instagram @marjapilami