Piilolaatikko, uskollinen siivousapurini

Miksei kukaan kerro rakkautta etsiville, paikoin yksinäisyyttäkin tunteville naisihmisille, että mahdollisen poikaystävän mukana seuraa sitten ihan hemmetisti kaikkia rumia johtoja ja elektroniikkaa? Haaveilet vuosikausia kauniista kahden imisen kodista ja ihanasta miehestä – ja sitten tosielämässä paikkoihin, jotka yrität sisustaa nätisti, ilmestyy hiirimatto, kuulokkeet, urheilukello tai mytty niitä pirun johtoja (siis mihin ne kaikki johdot oikeesti kuuluu???!). Ei tästä kukaan puhunut mulle mitään.

Leikki sikseen, oon tosi kiitollinen mun kodista ja etenkin maailman upeimmasta miehestä.

Mutta.

 

IMG_6831.JPG

 

Mutta ne johdot ja elektroniikka. Sinkut, varautukaa.

Mainittakoon tässä välissä, että meillä naissotku on yhtä kuin teemukit, sisustuslehdet ja läppäri – eli siis suorastaan kauniita asioita. Miessotku sen sijaan… mustaa, muovista, sen mä haluaisin piilottaa.

Totta kai F:nkin pitää saada elää rentoa kotielämää, eikä siihen mun mielestä kuulu pakonomainen jälkien siivous koko ajan – varsinkin kun tietää, että niitä samoja johtoja tarvitaan jostain käsittämättömästä syystä taas seuraavana päivänä. Jotenka oon löytänyt meille sopivan ratkaisun (jota saa muuten vapaasti hyödyntää miessotkun lisäksi esimerkiksi lapsi- tai itseaiheutettuun sotkuun):

Käytössäni on ruokailuhuoneen tuolilla piileskelevä laatikko, joka maastoutuu ympäristöönsä ja jonne saa tarvittaessa kymmenessä sekunnissa sujautettua epämääräisen sälän. Kätevää, eikö?

Laatikkoa tarvitaan muun muassa silloin, kun poikkiksen mutsi tulee yllättäen kahville, päätän ottaa blogikuvia tai haluan muuten vaan fiilistellä tyhjiä pintoja ja hyvää järjestystä. Siihen saa myös ruokailun ajaksi heitettyä kaiken ylimääräisen pöydällä lojuvan sälän.

Suosittelen.

Pakko muuten lisätä, että poikkis on juuri aloittanut vaatimattomat 42 viikkoa kestävän Iron Man -treenauksen, eli johtojen ja elektroniikan määrä on vähentynyt radikaalisti sitten näiden kuvien ottamisen. Ja niin on myös poikkiksen kotona viettämä aika. Yllättäen mä kaipaan niitä johtoja vähän.

 

IMG_6832.JPG

IMG_6833.JPG

 

Onko teillä muita kullanarvoisia siivous- tai järjestelyvinkkejä ihmisille, jotka ei ehkä luonnostaan oo niin lahjakkaita kyseisellä osa-alueella? (Mun toinen vinkki löytyy täältä, eteisen epäjärjestys kuriin kulholla.)

Pusss! <3

Hidden box – a great way to hide mess when taking blog photos or a surprise guest arrives.

FOLLOW NØRREBRO SUMMERS HERE:

FACEBOOK

BLOGLOVIN’

Suhteet Sisustus Oma elämä Höpsöä

Ilon pallurat

Voi syksy 2016. Jäät historiankirjoihin aikana, jolloin mun päässä kävi kovempi suhina kuin kai koskaan aiemmin. Siis mietiskelyn ja itsetutkiskelun suhina. Ei mikään ontto vihellys, toivottavasti.

 

IMG_6975.JPG

 

Rauhoittumista, tasaisuutta, tavallisuutta. Niitä kaipaan. Hyvään zen-tilaan kuuluu mun mielestä molempien ääripäiden välttäminen: stressistä eroon ja riemukkaimpien hetkien toppuuttelu. Vaikka räiske on mun luonnollisin olotila, joskus sielu vaan tarvii lepoa kaikesta siitä. Ei väliä onko kyseessä kivat vai ärsyttävät kipinät.

Negatiivisten juttujen väistely tuntuu nyt helpolta. Fiilis on jo jonkin aikaa ollut mainio, yhdellä sanalla kuvailisin sitä ihan vaan positiiviseksi. Ei sen enempää eikä vähempää. Positiivinen kuulostaa just sellaiselta tasaisen hyvältä ja normaalilta, mihin mä tähtäänkin. Mutta perhana, kun positiivisuus tuntuu imevän puoleensa muitakin hyviä juttuja.

Mä yritän ihan tosissani olla iloitsematta mistään liikaa, pysyä tasaisena. Kuulostaa varmaan oudolta ihmisen korvaan, jolla ei oo taipumusta sielun dramaattisuuteen. Että osaisi ottaa hyvän tunteen palluran, säilöä sitä ja levittää tasaisesti itseensä. Samalla tavalla kuin jotkut ihmeen tyypit kai osaa säästellä karkkipussiaan koko leffan ajan – kun taas mä syön sen jo mainosten aikana, oksettaa ja sitten se koko leffakokemus on tylsempi ilman karkkia.

Ilon hillitsemisessä on kuitenkin ollut haasteensa.

Vaikka silloin, kun halusin tiedottaa frendejä uusista elämäni käänteistä ja tajusin laittaneeni ekana viestin Köpis-kaverille. Ettei… ettei… ettei vaan mulla ois täällä eka oikea ystävä?

Tai vaikka silloin kun kuulin, että meille saattaa olla tulossa parveke. Siis parveke. Meidän parvekkeettomaan kaupunkiasuntoon, tonne kauniin sisäpihan puolelle, kirsikkapuun ylle. Tällaisia uutisia kuulee ainoastaan silloin, kun yrittää pysyä tunteiltaan neutraalina. (Ei silti vielä nuolaista ennen kun tipahtaa!)

Tai silloin, kun tajusin, että pitkällä tähtäimellä ei oo niin väliä jatkuuko tän hetken duuni määräajan jälkeen vai ei. Koska aina ennenkin kaikki on kääntynyt lopulta parhain päin. Jotain siistiä tapahtuu pian nykyisellä työpaikalla tai sitten jollain ihan uudella. Mä putoon aina jaloilleni. (Kop, kop.)

Eikä mua vieläkään häiritse pimeys, sateet tai tuuli ollenkaan. Ihana vuodenaika. Sontsaakaan en oo vielä ostanut, kyllähän naaman saa pyyhittyä paperilla sitten jälkeenpäin.

 

IMG_6982.JPG

 

Mä aidosti yritän säilöä ja hidastella näiden ilon palluroiden kanssa. Haalia tarvitsemiani rauhaisia päiviä plakkariin vielä monta.

P.S. Tää postaus on varmaan maailman pahin jinxaus, ever. Hirveetä. Mutta menköön.

I’m aiming to get zen these days. And still loving autumn <3

FOLLOW NØRREBRO SUMMERS HERE:

FACEBOOK

BLOGLOVIN’

Suhteet Sisustus Oma elämä Mieli