Istuttiin jokin aika sitten työkavereiden kanssa perjantai-iltaa Kødbyenin Fiskebarin terassilla (the place to be kesäiltaisin!) ja tajusin että oon ollut siellä viimeksi aika tasan vuosi sitten. Viihtyisä mesta, hyviä ostereita ja simpukoita, en tiedä miten ei oo tässä välissä tullut käytyä. Näin jälkikäteen ajateltuna tää vuosi on mennyt yhdessä hujauksessa, kesä vaihtunut syksyyn ja siihen loputtoman pimeään säkkiin jota myös Tanskan talveksi kutsutaan, sitten uuteen kevääseen ja hiljalleen alkukesään. Vuoteen mahtui kivojen juttujen, proseccon ja seafoodin lisäksi myös surua ja huolta perheenjäsenten sairastumisten tiimoilta, oman terveyden takkuilusta johtuen ja sitten oli myös täysin turhaa, sielua ahdistavaa draamaa – jonka onneksi saksin elämästäni elokuun puolivälissä kylmästi pois.

Kun silloin lähes vuosi sitten istuin Fiskebarin terassilla, vietettiin mun synttäri-iltaa mimmikavereiden kesken. Meitä oli yhteensä ehkä kahdeksan tyyppiä, oli ihan täydellinen sää, olin pakahtua ilosta ja ylpeydestä kun jo kahden Tanska-vuoden jälkeen pystyin viettämään juhlapäivääni niin kivassa, suuressa ystäväporukassa. Ja sitten kuitenkin, jossain alitajuntani syövereissä mua nakersi se, että kaikki ei tässä kuviossa oo ihan oikein. Uskottelin sen illan jälkeen itelleni vielä muutaman kuukauden, että tää on se juttu ja nää on ne mun tyypit, mutta sitten vaan jotenkin… mulle riitti.

Mut kaksikymppisenä tunteneet tietävät, että draama ei ole vieras käsitys mulle laisinkaan. Useammankin kerran on tullut seisottua myrskyn silmässä, oon varmaan jollain asteella nauttinutkin siitä että ympärillä sattuu ja tapahtuu. Ja sitten mä väsyin siihen hommaan ihan täysin. Ehkä kun tää aikuisuus urastresseineen, kaikenkirjavine kasvukipuineen ja sekalaisine paineineen tuntuu olevan tarpeeksi dramaattista jo muutenkin – niin en mä sitten, kiitti vaan, tarvii enää ihmissuhteiden puolelta mitään yläasteelta tuttua klikkienmuodostusshaibaa ja pahan mielen lietsomista. Mieluummin oon vaikka yksin, tai Susan kaa kahdestaan forever. <3

Ja niin mä sitten tajusin tällä viimeisimmällä Fiskebar-reissulla, että siitä isosta ryhmästä on elämässäni jäljellä enää vaan muutama tyyppi. Toisaalta pari uutta ihanaa on tullut lisää. Eikä siinä, ne vuoden takaisetkin mimmit on mukavia, erityisen kiinnostavia ja karismaattisia, varmasti hyviä ystäviä jollekin toiselle, mutta eivät olleet oikea match just mulle. Podin jonkin aikaa huonoa omaatuntoa siitä, että vielä tässä iässä täytyy käydä läpi tällaista kaveridraamaa, mutta toisaalta lienee ymmärrettävää että ystäväporukan kokoaminen tyhjästä uudessa maassa vaatii jonkin verran säätöä alkuvaiheessa. Ja sen suhteen mun on vaan pakko olla tosi ehdoton, että jos mulle tulee jossain seurassa ahdistunut, joukkoon kuulumaton, yläastefiiliksiin takautunut ja jatkuvasti väärinymmärretty olo, niin

se on adios. En mä vaan jaksa enää, ihan silkkaa mukavuudenhaluani.

Silloin loppukesästä tää päätös vetäytyä niistä aiemmista kuvioista taka-alalle kirpaisi ja jonkin aikaa suretti, mutta nyt kaikki se tuntuu niin kaukaiselta. Oikealta päätökseltä, ehdottomasti. Ja onpa ihana tajuta, että mun elämä on ollut 

drama-free since August 2017.

—

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta