Aargh, nyt tästä alkaa tulla jo vähän noloa: kesä- ja heinäkuun taitteessa tulee täyteen kolme vuotta Tanskassa asumista, enkä vieläkään puhu tanskaa. Siis yhtään, edes ruokakaupan kassalla. Mulla on monta tanskalaista ystävää, omistan tanskalaisen asunnon (toisin sanottuna siis jäätävän suuren tanskalaisen asuntolainan), mulla on tanskalainen avomies ja tän hetken suunnitelmissa on asua täällä forever. Tarviitko kuitin? No thank you.

Se virallinen (oikeastikin suurin ja käytännön kannalta konkreettisin) syy kielitaidottomuudelle on ajanpuute. Ekan puolen vuoden aikana mulla ois ollut mahdollisuus käydä intensiivisellä päiväkurssilla, mutten uskaltanut moiseen sitoutua jos olisinkin löytänyt kokoaikaisen normiduunin – eikä silloin jostain käsittämättömästä syystä tullut mieleenkään, että tilanteen muuttuessa olisin varmasti voinut vaihtaa päiväkurssin iltakurssiin tai keksiä jotakin muuta. Ja sittemmin säännölliseen työelämään hypänneenä ”ei vaan oo ollut aikaa”. On ehkä hyvä painottaa, että mä en todellakaan oo iltaihminen mitä keskittymiseen, työskentelyyn ja uuden oppimiseen tulee. Lukiossa ja ammattikorkeassakin heräsin aina vaativimpina tenttiaikoina mieluummin neljältä aamulla lukemaan, kuin että oisin lueskellut koulun tai duunin jälkeen. Mun aivot ei vaan toimi iltapäivästä eteenpäin, silloin mut on tarkoitettu rutiinitehtäviin tai rosén litkimiseen. Täältä on vieläpä ollut sula mahdottomuus löytää rennompia iltakursseja, esimerkiksi puolitoista tuntia kerran viikossa, vaan tarjolla olevat vaihtoehdot on vaativia ja intensiivisiä (oon suorittanut ekan tanskan moduulin ja se oli kerran viikossa kello 17-21… aivan järkyttävän hirveä kärsimysnäytelmä joka kerta ja aiheutti lähes viikoittain vuorokauden kestävän migreenin). Eli joo, tähän päälle kun laittaa vielä mun surullisen kuuluisat stressiongelmat, niin en oo kokenut resurssien varsinaisesti riittävän intensiiviseen kielenopiskeluun iltaisin.

Ollaan F:n kanssa moneen kertaan puhuttu yksityisopettajan palkkaamisesta mulle tunniksi pariksi yhtenä aamuna viikossa, ja vähän oon sitä vaihtoehtoa toimistollakin väläytellyt. Ajatusta ei missään nimessä oo torpattu ja varmasti se jossain raossa toteutuukin, mutta toistaiseksi – näillä mennään.

Oon itse asiassa vasta viime aikoina alkanut ymmärtämään sen oikean syyn kielihaluttomuuteni taustalla. Jostainhan se nimittäin väkisinkin kumpuaa, ettei edes halua kahvia tanskaksi tilata tai ruokakaupan kassaa tanskaksi kiittää (no okei, sanon sentään aina tak tanskaksi mutta siihen se tosiaan jääkin).

Ja se pohjimmainen syy on, että tanskan kieleen edes jollain asteella siirtyminen aiheuttaa mussa vahvan identiteettikriisin. Niin kauan kun puhun englantia oon oma itseni, oon kontrollissa, oon kansainvälinen expat. Jos vaihdan tanskaan (vaikkakin sille kahvilan työntekijälle, ketä ei varmasti pätkääkään kiinnosta kuka mä oon ja mitä mä elämässäni teen) muutun kielitaidottomaksi ulkkikseksi, kenties sellaiseksi jonka huono kielitaito antaa osviittaa siitä etten muutenkaan oo kovin fiksu. Kaikki sanoo – ja tekin varmasti mietitte – että pitäisi vaan uskaltaa, että ei kukaan oikeasti tuomitse ja että edes yrittää antaa paljon enemmän pointseja kuin se että nössönä tukeutuu aina vaan englantiin. I get that, ja neuvoisin varmasti Suomessa asuvaa expatia samoin sanoin. Mutta jotenkin mulle henkilökohtaisesti oma kommunikaatioon ja itseni ilmaisuun sidoksissa oleva identiteetti on noussut valtavaksi kynnyskysymykseksi yrittää. Kai mä välitän niin paljon muiden mielipiteistä, etten halua edes tuikituntemattoman kahvilatyöntekijän pitävän mua hitaana – mahdollisesti tyhmänä – tyyppinä puolen minuutin ajan.

En halua luopua kontrollista. (Taas se sama kaava nostaa päätään, tässäkin asiassa.)

Ehkä tässä näkyy koulukiusaamisen ja vuosia jatkuneen syrjinnän aiheuttamat haavat konkreettisesti. En enää kestä ajatusta siitä, että mulle nauretaan tai pyöritellään silmiä mun huonoudelle. Enhän mä oikeasti usko että kukaan (kiva tai normaali) ihminen niin tekisi, mutta tää epävarmuus kumpuaa jostakin niin syvältä etten oikein oo osannut navigoida reagointitavasta poiskaan. Vaikka mä kuinka päätän että seuraavan kerran tilaan kahvini tanskaksi, jäädyn ihan täysin kun mun pitäisi ”tehdä itseni naurunalaiseksi” siinä kassalla ja näyttäytyä valossa, jonka itse miellän itselleni noloksi ja vaivaannuttavaksi. Elämässä ei aina voi loistaa ja olla virheetön, mutta mulle on todella vaikea asia tietentahtoen pistää itseni haavoittuvaan, epävarmaan asemaan.

Oonkin yrittänyt olla itselleni tosi armollinen myös tässä asiassa. Prioriteetti numero yksi elämässäni on parantua kroonisesta stressistä ja saada ahdistus hallintaan – projekti, joka on onneksi edennyt todella lupaavasti – ja tanskan opettelu seuraa perässä ehkä sijalla kahdeksan. Kielitaitoa tärkeämpiä  juttuja mulle on viettää nykyistä enemmän laatuaikaa poikkiksen ja ystävien kanssa sekä harrastaa enemmän eheyttävää, kehoa huoltavaa liikuntaa. Hiljalleen, toivottavasti, todennäköisesti tanska tulee sieltä omalla painollaan kun on tullakseen.

Ja hei, kyllä tässä on jo edistystä tapahtunut. Huomaan sanavarastoni kehittyvän jatkuvasti huomaamatta itsekseen, ja mitä enemmän kieltä osaa ja ymmärtää, sitä nopeammin uutta omaksuu. Pystyn nykyään käymään jos jonkinmoisia keskusteluja tanskaksi F:n kanssa – jota ei todellakaan tapahtunut vielä vuosi sitten. Töissäkin oon läpändeeroksena joskus puhunut vähän tanskaa ja huomaan luontevasti puuttuvani englanniksi tanskankielisiin keskusteluihin, joita yhtäkkiä ymmärränkin aika hyvin. Onneksi en koe kielellistä identiteettikriiseilyä F:n ja lähimpien työkavereiden kanssa, koska tiedän että ne tyypit tuntee mut läpikotaisin ja tykkää musta silti. Voin siis rauhassa olla just niin hidas ja dorka kuin huvittaa (liittyen kieleen tai johonkin ihan muuhun).

Kolme vuotta Tanskassa on kulunut pelottavan nopeassa hujauksessa, mutta ehkäpä viiden vuoden kohdalla uskallan jo tilata kahvit ja hodarit tanskaksi. Toivoa ainakin sopii, saakeli.

—

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta