Pitäkää motivaationne
Luen paraikaa asiantuntijuutta käsitteleviä artikkeleita verkkokurssin keskustelua varten, tarkalleen ottaen rutiinien merkityksestä huippuosaajaksi tulemisesta. Hymyilyttää, sillä teksti sopisi hyvin vaikkapa Instagramissa pyörivien sitaattitaulujen ja joidenkin treeniblogipostausten yhteyteen. Artikkelin kirjoittajat korostavat nimittäin harjoittelun, eivät niinkään motivaation, merkitystä. Mielestäni motivaatio on sanana jo ylikäytetty ja siksi itselle pelkkää diipadaapaa, tyhjää sisältöä. Sen sijaan sen avaaminen käytännön kielelle haluksi ja tahdoksi, pyrkimykseksi, eteenpäin pakottavaksi voimaksi kuulostaa osuvammalta. Harvemmin tulee sanottua ”ei mulla oo motivaatiota” pohtiessa vaikkapa ulkoilun ja sisälle jäämisen välillä tai taistellessa itsensä kanssa kodin siivoamisesta tai itselle ajankohtaisesta opiskelusta. Sen sijaan totean monesti ääneen tai itsekseni, etten jaksa tai en halua, en tahdo, ei huvita jne. Siitähän siinä on kyse, eikä mistään turhanpäiväisestä motivaatiosta, plaah.
Palautetaan ihmiset maanpinnalle kuvittelemasta, että jokaisesta tulee supertaitava, mitä ikinä tekeekään. Ei esimerkiksi urheilijoiksi vain tulla paljon liikkumalla ja noudattamalla tietynlaista ruokavaliota tai ostamalla välineet viimeisen päälle. Ei tulla ei. Ja syy siihen on mielestäni juuri harjoittelemisessa. Päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen, sateella ja paisteella, halusi tai ei. Arkisia esimerkkejä on vaikka kuinka paljon. Esimerkiksi tänä aamuna olisin mielelläni jäänyt sänkyyn nukkumaan, mutta sen sijaan nousin väkisin ylös, tein aamutoimet ja lähdin ajoissa työpaikalle. Jos olisin jäänyt odottelemaan motivaatiota, olisin saanut jäädä sohvalle kahvikuppi kädessä pitkälle päivään. Ehkä iltaankin. Haluja kun olisi ehtinyt tulla ja mennä moneen kertaan ja suuntaan jos toiseenkin, haluja, jotka olisivat olleet voimakkaampia kuin pakkaspyöräily pimeässä. Toki sain hyvää fiilistä siitä, että lähdin ja työn touhuun päästyäni en aamun väsymystä edes muistanut. Olisin voinut valita toisin, mutten valinnut. Mikä minut sieltä sängystä ja sohvalta ylös ajoi? Motivaatioko? Ehei, pakotin itseni lähtemään. Pakko lähteä, jos meinaa hoitaa sovitut työt ja työllistyä jatkossakin. Toki haluan tehdä työn hyvin ja haluan pitää aamun tunnit oppilaille, mutta nämä halut eivät olleet ensimmäisenä mielessä.
Minä tein itse valinnan, mitä haluja noudatan. Vai noudatanko mitään. Itse valitsin ja pakotin itseni ylös. Sitä rutiinit joskus ovat. Pakkopullaa, toistuvaa tekemistä, haluista riippumatta. Sitä kehittyminen vaatii, sitä tuloksien aikaansaaminen vaatii. On tehtävä töitä haluamansa eteen. Tottakai auttaa, että pohtii mielessään asioiden seurauksia, hyötyjä ja haittoja ja mahdollista vähän myöhemmin tulevaa mielihyvää. Mutta sillä hetkellä, kun se asia, mitä sinun tulisi tehdä, ei olekaan vahvin halu, eikä ehkä huvita yhtään, on itse tehtävä päätös. Hypättävä kylmään veteen, epämukavuutta kohti, ja vain tehtävä se, mitä pitää tehdä. Halut seuraavat sitten perässä. Jos seuraavat. En usko, että kukaan urheilussa tai muussa menestynyt hihkuu riemuissaan joka kerta, kun treenaa. Eivätkä endorfiinit ryöppyä aina. Suoritusten joukossa on varmasti niitä susikertoja ja hetkiä, jolloin manaa koskaan lähteneensä hommaan mukaan. Mutta sitten, kun tulee se superkerta, jolloin kaikki natsaa ja vieläpä edellisiä kertoja paremmin, onnittelee itseänsä hyvistä valinnoista ja on satavarma siitä, että tekee oikeaa juttua.
By the way, ymmärtäähän kaikki, että sosiaalisessa mediassa tämä jälkimmäinen ylikorostuu?
Kaikilla on huonoja päiviä ja huonoja harjoituskertoja. Hetkiä, jolloin kyseenalaistaa kaiken. Jos isoja päätöksiä tekee näinä heikompina hetkinä, saattaa myöhemmin katua. Tai saattaa saada kimmokken etsiä itselleen muuta puuhaa. Nimittäin siinä vaiheessa, kun olet toistuvasti jättänyt lenkkarit naulakkoon, voit unohtaa maratonhaaveesi toistaiseksi. Hyväksi ei vain tulla tai synnytä, hyväksi tehdään. Huipuilla se tekeminen näyttää ehkä helpolta, mutta se johtuukin lukuisista ja lukuisista harjoittelutunneista, joiden aikana on noustu aloittelijasta edistyneeksi. Sieltä alhaalta ne huiputkin ovat kuitenkin ponnistaneet. Kiertotietä ei ole.
Olen itse aloittanut ja lopettanut monia harrastuksia. Kokeillut ja kyllästynyt. Joka kerta olen törmännyt samaan asiaan: minun tulee olla valmis satsaamaan aikaani ja energiaani asiaan, jossa haluan kehittyä. Kestää se pakkokin. Ja niinpä vuosien varrella käteen on jäänyt vain kourallinen asioita, joita oikeasti haluan tehdä, joihin itseni pystyn pakottamaan ja joista saan hyvää fiilistä myös huonompina hetkinä. Minusta ei ole tullut balleriinaa, laulajaa eikä säbääjää. Sukset odottavat kellarissa ja salilla painot eivät nouse. Puolimaraton on jäänyt vain haaveeksi, vaikka juoksusta joskus todella paljon tykkäsinkin. Päiväpeitto ja sisustustyynyt ovat samat vuodesta toiseen ja ruoanlaittokin pyörii samojen ainesten ympärillä. En kehuskele kakuillani. Valokuvaus on uusimpia yrityksiä. Katsotaan, miten sen kanssa käy :D
Itselleni isoimpia oivalluksia on ollut päästää irti jatkuvan kehittymisen pakosta. Minusta ei tarvitse tulla huippuosaajaa kaikessa, mitä teen. Pääasia, että voin hyvin ja että minulla on sellaisia harrastuksia, joihin menen ja joita teen mielelläni. Joskus pienellä pakolla, mutta vain joskus. Ja mitä siihen motivaatioon tulee, en tarvitse sitä. Voitte pitää sloganinne. Minä valitsen itse.
-Katja