Miten minusta tuli ravitsemusterapeutti?
Olen lapsesta asti ollut kiinnostunut ihmiskehon toiminnasta ja terveydestä. Olin ala-alaikäisenä ihan fiiliksissä maikkarilla torstai-iltaisin pyörineestä Teho-osastosta, jopa niin innostunut, että se tuli uniin asti ja äitini mietti ohjelman rajaamista minulta. Ei onneksi rajannut. 😉
Läpi kouluhistoriani haave lääkäriksi opiskelemisesta pyöri mielessä vahvimpana. Välillä pohdin myös muita ammatteja, mutta toistuvasti ajatus siitä, että lukion jälkeen lääkikseen ja siitä lääkärintyötä tekemään voitti muut.
Kunnes alkoi lukio ja toisella sisaruksistani diagnosoitiin keliakia. Äidilläni se oli todettu jo vajaat 10 vuotta aiemmin eli tutusta sairaudesta oli kyse, mutta siskon sairaus nosti esille uudelleen syömiseen liittyvät asiat. Muistan selanneeni Keliakialiiton lehteä ja sieltä jonkinlaista ravitsemusterapeutti vastaa-palstaa ja miettineeni, että minäkin osaisin tehdä tuota. Minä, käytännön kokemukseni valossa, voisin auttaa. Ja siitä se ajatus ravitsemusterapeutista sitten lähti.
Otin yhtettä opoon ja yhdessä selvitimme, missä kyseistä alaa voisi opiskella. Missään ei aiemmin ollut tämä ammatti tullut vastaan, ravitsemuskiinnostusbuumi tässä mittakaavassa, mitä se nykyään on, ei ollut edes itämässä vielä. Voisin kuvitella, että hakijamäärät ovat huimasti lisääntyneet tässä vuosien varrella.
No Kuopiossahan sitä pystyi opiskella. Ainoana paikkana Suomessa, Itä-Suomen yliopistossa, silloisessa Kuopion yliopistossa. Opintosisällöissä samat aineet kuin lääkiksessä nousivat esille, joten samoilla ainevalinnoilla jatkoin, joista olin ajatellut lääkikseenkin olevan hyötyä: psykologiaa, biologiaa, kemiaa, fysiikkaa ja matikkaa, pitkinä tietenkin ;). Vähemmälläkin olisi varmasti päässyt, varsinkin jos tietää suuntaavansa nimenomaan ravitsemustieteeseen. Pääsykokeissa biologia ja kemia, muistaakseni myös psykologia, olivat edustettuina.
Lukio-aikana kävin kuitenkin vielä muutaman kerran ammatinvalintapsykologilla varmistamassa uravalintaani. Harkinnassa kävivät muutkin terveydenhuolto- ja hoiva-alaan liittyvät ammatit, kuten sairaanhoitaja, terveydenhoitaja, kätilö, lastentarhanopettaja ja psykologi. Ratkaisevin tehtävä oli tehdä plus-miinus-lista eri ammateista ja ravitsemusterapeuttihan sieltä ykköseksi sitten kuitenkin nousi. Syömisen merkitys terveydelle oli oman kokemukseni mukaan suuri ja siitä halusin oppia tietämään lisää.
Joten ylioppilaskirjoitusten jälkeen valmistauduin pääosin ravitsemustieteen pääsykokeita varten. Vuosi oli 2005. Luettavana oli ainakin kemian kirjoja ja ihmisen fysiologiasta kertova kirja. Lukion biologiasta oli iso hyöty ja siitä, että myös ylioppilaskirjoituksissa biologiaa kirjoitin. Osa asioista olki siis tuoreessa muistissa. Sen sijaan kemia lukiossa takkusi ja vasta pääsykokeisiin lukiessa asiat avautuivat. Lieneekö syynä eri oppikirjasarja vai opettaja, en tiedä, mutta pienen etukäteispaniikin ”tähänkö tämä nyt tyssäsi” jälkeen itse lukuprosessi sujui aika kivasti. Sen verran muistista on pyyhkitynyt, etten ole varma, mikä verran psykologiaa pääsykokeissa oli vai oliko lainkaan, mutta sen muistan, että aineistotehtävä oli valintakysymysten lisäksi.
En tiedä, onko aineistotehtävää enää lainkaan. Valintakokeet ovat muuttuneet sen jälkeen, kun itse hain. Silloin pääsykoe oli yhteinen farmasian ja ravitsemustieteen opiskelijoille. Nykyään biologian ja kemian lisäksi pääsykoemateriaaliin kuuluu ravitsemustieteen oppikirja, jota itse opiskelin vasta sisälle päästyäni. Sen tarkoituksena on parantaa nimenomaan ravitsemustieteestä kiinnostuneiden sisäänpääsyä.
Pääsin sisälle ensimmäisellä yrityksellä. Muistan varman tunteen opiskelupaikan vastaanottamisesta, kun iso kutsukirje saapui ja oli aika alkaa etsimään asuntoa. Ja 2005 syksyn alussa muutin sitten kamppeeni kotoa Rovaniemeltä soluasuntoon Kuopioon, opinnot alkoivat elokuun lopussa. Minua ei hirvittänyt lähteä täysin tuntemattomaan kaupunkiin ja vielä suht kauas kotoa, itsenäistyminen ja kiinnostavat opinnot houkuttivat kovasti. Jälkikäteen sitä on miettinyt, miten rohkeasti ja suoraviivaisesti on tullut toimittua. Tiedän, ettei kaikkien opintopolut ole yhtä helposti lähteneet käyntiin.
En ole katunut kertaakaan päätöstäni lähteä tälle alalle. Oma ajatus monipuolisesta työnkuvasta on täyttynyt enkä ole haikaillut lääkärihaaveeni perään. Koen olevani oikealla alalla ja minunnäköisessä työssä. Oma työnkuvani painottuu tällä hetkellä vahvasti psykologian suuntaan ja ihmisbiologian tiedot ovat olleet kovasti tarpeen. Niitä on onneksi voinut syventää matkan varrella. En tosin usko, että tässä työssä koskaan voi olla täysin valmis, uutta ihmisen psyykeeseen ja fysiologiaan liittyvää tutkittua tietoa tulee koko ajan puhumattakaan hurjasta määrästä ravitsemukseen liittyvää tietoa. Iso työ onkin pysyä matkassa mukana ja seilata uskomusten ja tutkitun tiedon aalloilla asiakkaita ja potilaita kohdatessa.
Välillä tuleekin mietitttyä, miten erilaisia aikoja 2000-luvun alussa elettiinkään verrattuna nykyiseen menoon. On ilmestynyt lukuisia muita ravitsemuksen asiantuntijoita ja ”asiantuntijoita”, jotka menevät iloisesti sekaisin. Ravintoterapeutti on eri asia kuin ravitsemusterapeutti puhumattakaan ravintoasiantuntijoista tai ravintoneuvojista. Isoin ero liittyy opiskeluaikaan, -paikkaan opintojen sisältöön ja valvontaan: itsekin olen joutunut anomaan Valviralta lupaa toimia laillistettuna ravitsemusterapeuttina ja se, miten ohjaan asiakkaitai tai potilaita täytyy perustua näyttöön. Opinnot ovat sisältäneet paljon käytäntöä teorian lisäksi ja kestäneet n. 5 vuotta yliopistossa. Mitä tahansa mutu-infoa en siis saa jakaa. Sen sijaan esimerkiksi ravintoneuvojaksi voi itseään tituleerata kuka tahansa kadun tallaaja eikä toimintaa valvo kukaan. Voitte vain kuvitella, miten vaihtelevin pohjatiedoin ihmisiä neuvotaan syömiseen liittyvissä asioissa.
Sama ongelma koskee personal trainereita. Saman nimikkeen voi saada hyvin eri mittaisisista ja sisällöllisesti eroavaista koulutuksista ja toimintaa ei valvo kukaan. Joukossa on huippuosaajia ja todellisia ammattilaisia ja sitten on niitä vähemmän osaavia. Isoja ongelmia esimerkiksi aineenvaihdunnan toimintaan voidaan tehdä, jos syömisten rajaamisia ja liikunnan lisäämisiä tehdään vain painonpudotusluvut mielessä. Toivon mukaan jossain vaiheessa myös pt:t saadaan valvonnan piiriin. Se lisää luotettavuutta ja juuri sitä kaipaan nykyiseen ravitsemus- ja liikuntakeskusteluunkin. Yhteistä sanomaa, vähemmän kilpailua ja vain bisnesmielessä hankittuja asiakasuhteita.Koska pelissä on kuitenkin loppujen lopuksi ihmisten terveys. Niin arvokkaan asian antaminen toisen käsiin pitää olla luottamuksen arvoista.
Ja ravitsemusterapeuttina olen ylpeä pohjakoulutuksestani, jonka avulla olen päässyt tekemään nykyistä työtäni.Mikään koulutus ei pelkästään takaa osaajia, tarvitaan työhönsä paneutuneita persoonia tekemään sitä työtä ja sen, mitä olen opiskelutovereihini ja kollegoihini tutustunut, voin vakuuttaa, että ravitsemusterapeutit kyllä sellaisia ovat :)
Hyvää Pääsiäisviikonlopun jatkoa!
-Katja