Älä laihduta-päivän antia: Kuuntelemmeko itseämme ja toisiamme tarpeeksi?

Eilen vietettiin Älä laihduta-päivää ja kävin ostoskeskus Matkuksessa moikkaamassa Kuopion Syli-keskuksen työntekijöitä Annia ja Niinaa sekä sattumalta törmäsin myös muutamaan tuttuun. Yksi heistä oli mukana päivässä kertomassa ravitsemusterapiapalveluita tarjoavasta yrityksestä nimeltä Ravistamo. Olen tähän mennessä lähinnä Instagramissa tutustunut tähän 6 mimmin yhdessä luotsaamaan toimintaan, joten oli kiva kuulla Lindan kertovan vähän tarkemmin siitä. Jos siis Kuopion seudulla on tarvetta päästä osaavalle ravitsemusterapeutille yksityisesti tai vaikkapa tilata luentoa ravitsemusaiheista, niin suosittelen kääntymään Ravistamon puoleen 🙂

Ajatuksia herätti myös Älä laihduta-pisteellä pidetty luento syömishäiriöistä ja yksinäisyydestä. Luentoa piti aiheen tiimoilta gradunsa tehnyt Aleksandra Tervo, joka on opiskellut Itä-Suomen yliopistossa Savonlinnan puolella kotitalousopettajaksi. Graduun ”Kun ravintoarvoista tuli koko elämä: syömishäiriön näyttäytyminen sosiaalisissa suhteissa ja niissä toimimisessa” voi tutustua kampuskirjastoissa. Mieleen jäi erityisesti syömishäiriötä sairastavaa kohdatessa olevan tärkeintä läsnäolo ja kuunteleminen, ei niinkään neuvojen ja ohjeiden antaminen. 

Kun syömishäiriötä tarkastellaan sosiaaliselta kantilta, on eristäytyminen muista, näennäisesti porukassa oleminen ja itsensä ulkopuoliseksi kokeminen tyypillistä. Sairaus saa näin ollen isommin tilaa ja merkitystä sairastuneen elämässä. Sairaus ei petä eikä jätä, on kuin paras kaveri. Vastaiskuna ja ulospääsynä sairaudesta olisi tästä näkökulmasta sellaisen luotettavan ihmisen löytäminen, jolle omista murheistaan voisi uskoutua jolta saada uskallusta irrottaa syömishäiriöstä.

Ratkaisukeskeisyyden saa siis heittää nurkkaan varsinkin syömishäiriön ollessa kyseessä, mutta mietimme toisten kanssa myös tätä laajemmin terveydenhuollon kannalta. Tarvisivatkohan ihmiset ruokavalio- ja liikuntaohjeita enemmän ihmistä, jolle kertoa huolistaan, omista ajatuksistaan ja tunteistaan ja ylipäätään omista kuulumisistaan? Täsmäiskujen sijaan olisiko hedelmällisempää jutella arjesta ja sen sujumisesta ja siinä lomassa pohtia yhdessä tarvittavia muutoksia? Muutos kun lähtee aina loppujen lopuksi ihmisestä itsestään, pysyväisratkaisuna sitä ei voi pakottaa. Muutoksen tekemisen tahti on myös yksilöllistä, eikä todellakaan sovi aina ulkoapäin annettuihin raameihin. 

Eli vaikka minä näkisin ongelman, en voi sitä itse ratkaista, ratkaisun avaimet ovat aina asiakkaalla tai potilalla itsellään. Tämä on ajoittain turhauttavaa sekä itsestä että varmasti myös asiakkaasta/potilaasta, kun vastaanotolle tullaan välillä ”korjaa minut”-asenteella tai pyydetään nimenomaan ratkaisuja kompaktissa koossa käteen. Yritän pitää mielessä tällöin realiteetit: yhden käynnin aikana ihmeitä ei tehdä, mutta pientä sysäystä tai tukea arjen pulmiin voin tarjota.

Useamman kerran samaa asiakasta tai potilasta tavatessa homma on tietyssä mielessä helpompaa, kun aikapaineet vähenevät, mutta kieltämättä olen useaan otteeseen miettinyt, mistä saataisiin ne taskukokoiset terapeutit tai valmentajat, pocket trainerit, vastaanoton ulkopuolelle todellisissa valintatilanteissa ja haastepaikoissa ohjaamaan ja tukemaan oikeaan suuntaan. Toistaiseksi mukaan lähtee vain papereita ja esitteitä. Joidenkin terapeuttien tiedän nauhoittavan äänitteitä esimerkiksi rentoutumista varten tai tekevän kotikäyntejä. Jonkun verran löytyy sovelluksia puhelimeen. Silti se suurin muutoksen työ jää ihmiselle itselle. Se on samalla sekä lohdullinen että lohduton ajatus. Miten tukea tarpeeksi oman elämänsä kanssa kipuilevaa lasta, nuorta tai aikuista?

Syömishäiriöliitto muistuttaa, että syömishäiriö ei näy ulospäin. Samaa ajatusta myös Syli-keskuksen työntekijöiden pitämällä luennolla viljeltiin. Samasta ajatuksesta haluan itsekin muistuttaa, sillä edelleen voimakkaana elää se käsitys, että vain laihat sairastava ja ylipainoiset vain syövät liikaa ja liikkuvat liian vähän. Tosiasiassa minkä kokoinen ja ikäinen tyttö, poika, mies ja nainen voi sairastaa.

Pahinta, mitä syömishäiriötä sairastalle ylipainoiselle ihmiselle voi sanoa, on että ”laihduta”, sillä siitä koko arjen kaaos on voinut lähteä liikkeelle, ihan samalla tavalla kuin ns. normaali- tai alipainoisella ihmisellä. Paras tapa selvittää syömishäiriön mahdollisuus, on kysyä esimerkiksi alla olevan sliden mukaisista piirteistä kysymyksiä. Käytännössä siis kysyä ”mitä kuuluu”, ”miten arki sujuu”, miten syömiset sujuvat”, ”miten nukut”, ”miten liikut” ja ”mitä ajattelet itsestäsi”. Kuinka moni terveydenhuollon ammattilainen muistaa kysyä persoonalta diagnoosien tai vaivojen takana nämä kysymykset?

Veikkaampa, että diagnoosikeskeisessä yhteiskunnassamme valitettavan harva. Tämän epäkohdan korjaamisen eteen tekee Syömishäiriöliitto kovasti töitä. Sen työn edistämiseksi voimme me terveydenhuollon ammattilaiset, jotka ovat syömishäiriötä sairastavien kanssa tekemisessä, myös tehdä oman osamme työpaikallamme, kotona ja ihmisten kanssa keskustellessamme. Esimerkiksi itse olen vuosien aikana korvat punaisina välillä kuunnellut, miten väärä käsitys syömishäiriöistä ihmisillä on. Ei, se ei korjaannu vain syömällä, eivätkä sitä sairasta vain nuoret tytöt.

Myös laihduttamispuheet särähtävät korviini sekä ihmisten ruma tapa puhua itsestään ja muista ulkonäön perusteella. Se on ajoittain hyvin karua kuultavaa. Tyypillisin uskomus, jota säännöllisin väliajoin korjaan on, että vähemmän syömällä ja herkkuja karsimalla laihtuu, kun käytännössä tilanteet ovat nimenomaan toisin päin. Säännöllistämällä ja monipuolistamalla ruokavaliota turhien rajoitteiden sijaan ja maltillistamalla liikkumistavoitteita päästään parempiin ja kestäviimpiin lopputuloksiin. 

Teen varmasti postauksen tästä vielä erikseen tästä, mutta heitän jo nyt ilmoille pohdittavaksi Aleksandran yleisölle kohdistamat kysymykset liittyen omaan kehoon. Älä laihduta-päivän teemanahan oli tänä vuonna keho ja kehopositiivisuus, mutta koska sen verran asian ytimessä ollaan, ei tätä aihetta parane jättää yhden päivän varaan, koska omasta itsestä ja kehostahan tulisi pitää huolta vuoden jokaisena päivänä läpi elämän. Millaisia ajatuksia kysymykset teissä herättävät?

Sunnuntaipäivää kaikille,

-Katja