”Anna mulle vaan ohjeet, miten syödä, niin mä syön”
Kuva: Pixabay
Vapaa-ajalla ammattini tietäviltä tai siitä kuulevilta saan välilllä kuulla kommentteja syömisestä, niin omista kuin kommentoijien itsensä ruokailutottumuksista. Samalla saatetaan kertoa huolenaiheita omasta syömisestä, kehosta tai muutoksen tarpeesta, lähinnä laihduttamiseen tai herkutteluun liittyen. Osa kysyy mielipiteitä trendiruokavalioista tai ravintolisistä, osa toivoo ateriasuunnitelmaa.
Keskustelen mielelläni ruoasta myös vapaa-ajalla. Sen sijaan ateriasuunnitelmien tekemiseen suhtaudun kriittisesti. Sillä se, mikä näyttää hyvältä paperilla harvoin toteutuu sellaisenaan käytännössä. Lennosta tehtynä suunnitelmat myös harvoin vastaavat syöjänsä todellisia tarpeita, huomioivat elämäntilannetta, taloudellisia resursseja, ruokarajoitteita, mieltymyksiä saatikka oletuksia, toiveita ja niissä mahdollisesti olevia ristiriitoja.
Ja silloin suunnitelman idea vesittyy.
Hyvä ateriasuunnitelma on parhaimmillaan yksilöllinen. Tarjoaa tukea, vinkkejä, ohjenuoraa mutta myös sopii omaan arkeen ja on ennen kaikkea on mahdollinen toteuttaa pitempään kuin kaksi päivää. Kokemukseni syvällä rintaäänellä voin kuitenkin kertoa, että hyvää ateriasuunnitelmaa ei tehdä minuuteissa eikä yhdellä tapaamisella. Hyvä ateriasuunnitelma läpikäy kokeiluja, pohdintoja, havaintojen tekemistä, itsensä kuulostelemista ja rehellisyyttä sekä itselle että ateriasuunnitelman laatijalle. Hyvä ateriasuunnitelma muovautuu olematta koskaan valmis. Sillä oikeasti suunnitelman ideana ei minusta olekaan toteutua kirjaimellisesti loppuelämää, vaan sen tarkoituksena on tietoisesti ohjata syömään säännöllisesti, riittävästi, monipuolisesti ja siinä sivussa palauttaa nälän ja kylläisyyden tunteet ohjaamaan syömistä jatkossa. Se siis toimii teknisenä apuvälineenä siihen asti, kunnes hyvän syömisen ja ennen kaikkea itselle sopivan syömisen periaatteet on sisäistetty ja oman kehon tarpeita opittu kuuntelemaan.
Ateriasuunnitelman on tarkoitus siis olla oppimista varten.
Sinällään sunnitelman tekeminen syömiseen älyttömän helppoa. Syödään 5 kertaa päivässä tiettyjä ruokia tiettyinä yhdistelminä. Teoriassa suunnitelmat kuulostavat todella hyviltä ja toimivilta, patenttiratkaisuilta käsillä oleviin ongelmiin. Parhaimmillaan ne toimivat käytännössäkin ja tuloksia tulee. Ainakin hetken. Itsekin olen ateriasuunnitelmia sen verran monta tehnyt, että perusrunko syntyy vaikka unissaan.
Mutta syöminen harvoin on kuitenkaan niin helppoa, mitä paperilla lukee.
Ja harvemmin suunnitelmiin 100% sitoudutaan.
Muutaman päivän tai viikon ajan suunnitelmia jaksetaan noudattaa orjallisesti ja arki suunnitella palvelemaan ohjeita. Kunnes tulee se yksi päivä, jolloin jokin menee omasta mielestä pieleen. Jokin ruoka-aine puuttuu kaapista tai ateria-aika venyy tai onkin enemmän nälkä tai tekee mieli jotakin sellaista, jota ei listalle lue.
Sillä eivät kaikki maailman ruoat listalle edes mahdu.
Se, miten poikkeamiin suhtautuu, kertoo mielestäni paljon noudattajan ajatusmaailmasta, siitä millainen suhde syömiseen todella on. Se, miten ruokia osaa korvata tai rytmistä ottaa uudelleen kiinni. Se, miten lipsahdukset itselleen selittää. Se, mitä tapahtuu, kun yksi poikkeama tapahtuu.
Jos yksi poikkeama kaataa koko suunnitelman noudattamisen, on merkki ongelmista.
Jos yksi poikkeama johtaa luovuttamiseen, ahmintaan, oksentamiseen, syömisten rajoittamiseen seuraavilla aterioilla, laksatiivien käyttöön, rangaistuslenkille lähtemiseen tai hurjien korjausliikkeiden tekemisiin itselle, ollaan väärillä poluilla. Ne polut eivät johda hyvään syömiseen. Ne polut johtavat pahimmillaan syömisensäätelyn ongelmiin tai syömishäiriöön sairastumiseen.
Niille poluille en toivo kenenkään joutuvan.
Kannatan ateriasuunnitelma silloin kun sen noudattamiseen ja hyvän syömisen opettelemiseen oikeasti ollaan valmiita ja sitoudutaan. Pelkkä suunnitelma ei tee mitään, tarvitaan tekoja. Ja tekojen lisäksi tarvitaan ajatustyötä. Ehkä tunnetyöskentelyäkin. Ateriasuunnitelma kun ei voi korjata syömishäiriötä tai tunnesyömistä. Ateriasuunnitelma on hyvä apuväline muun työskentelyn tukena, mutta sen varaan ei voi koskaan jäädä.
Koska syöminen ei ole vain syömistä.
Syöminen on kaupassakäyntiä, ruoanlaittoa ja tiskaamista. Se on aikaa vievää tai hetken evästys. Se on yksin tai yhdessä ruokailemista. Se on hiljainen tai äänekäs tapahtuma. Se on makujen sinfoniaa tai yksipuolista tankkaamista. Se on nälän tuntemista ja kylläisyyden syntymistä. Se on rahankäyttöä, satsaamista itseen. Se herättää ajatuksia, mielipiteitä, uskomuksia ja tunteita.
Se ei ole vain syömistä tai ruokaa. Se on kokonainen järjestelmä.
Kuulen usein vastaanotolla tämän lauseen, kun puhutaan säännöllisestä syömisestä: ”Kun koko ajan pitää olla syömässä”. Tai ”kun ei kaapissa ollut mitään”. Tai ”en jaksanut valmistaa ruokaa”. Tai ”en osaa laittaa hyvää ruokaa”. Pettyneenä, turhautuneena, epäuskoisuutta äänessä huokuen. Ja onhan on ihan totta. Syöminen ON monta kertaa päivässä tapahtuva toiminto. Jos yhdessäkin toiminnossa on työtä tai vastustusta, niin miltä se tuntuukaan kun se toiminto kertautuu päivässä viidellä ja viikossa yli 30 kerralla?
En ihmettele, että tähän rumbaan tottumattomat tai syömistensä kanssa kipuilevat kokevat ateriasuunnitelman noudattamisen vaikeana tai ylipäätään hankalana opetella hyvän syömisen periaatteita. Kun syöminen ei ole luonnollinen tapahtuma, vaan se on muuttunut tahtojen taisteluksi, ei pelkkä järki ja teoria riitä.
Se, mitä toivoisin pystyväni ateriasuunnitelmiin lisäämään on: kulhollinen iloista mieltä ja innostusta syömistä kohtaan, kauhallinen malttia uuden opettelemiseen, lasillinen säännöllisesti nukuttuja öitä ja lepoa jaksamista tukemaan, lusikallinen tervettä itsekkyyttä itselle sopivien tapojen kiinnipitämiseen ja ripauksia rohkeutta astua epämukavuusalueelle. Tai no, lisätään niitä ripauksia sittenkin roiskauksellinen.
Sillä hyvät naiset ja herrat: ei se maailma pyöri pelkillä ateriasuunnitelmilla. Ja en minä voi teille taikapilleriä määrätä. Mutta voin rohkaista ja tukea, kannustaa ja iloita muutoksista teidän kanssanne matkalla hyvän syömisen maailmaan. Sillä sinne minä toivoisin kaikkien polkujen johtavan :)
Torstai on toivoa täynnä, vai miten se meni -terveisin
Katja