Epämukavuusalueella

Kuva: Pixabay

 

Viime viikolla alkoi kovasti odottamani koulutus Psykofyysisen psykoterapian perusteet. Ihan niinkuin Strömsössä ei koulutus minun osaltani alkanut.

EI-TOIVOTTUJA YLLÄREITÄ HETI ALKUUN

Alunperin suunnitelmani oli kulkea omalla autolla Kajaanin ja Kuopion väliä kolmen päivän ajan ja nukkua omassa sängyssä koulutuspäivien välillä. Päädyin tähän ratkaisuun siksi, että en erityisemmin pidä hotelleissa yöpymisestä ja välimatka oli vain reilun kahden tunnin luokkaa, minkä ajattelin olevan hyvää aikaa palautua ja olla omissa ajatuksissa, pidän nimittäin autolla ajamisesta. Usein saan parhaimmat oivallukseni juuri matkustaessa. Kaipa se johtuu siitä, kun on pakotettu istumaan paikallaan jonkin aikaa ja voi keskittyä olemaan vain itsensä kanssa. 

Ensimmäisen koulutuspäivän aamu lähti käyntiin hyvin. Jännitin etukäteen, miten auto toimisi, siinä kun oli ollut muutama päivä aiemmin käynnistyshäikkää, mikä tosin oli sulakkeenvaihdolla korjautunut. Matka Kajaaniin sujui hyvin ja löysin perille ajoissa. Yllätykset alkoivat kuitenkin siitä eteenpäin. Törmäsin rytisten omiin ennakko-oletuksiini ja käsityksiini itse koulutuksen sisällöstä heti koulutustilaan astuessani. Tai oikeastaan en tiennyt sellaisia olleen ennenkuin vääntelehdin itsekseni ristiriitaisten ajatuksieni ja tuntemusteni kanssa. Fiilis koulutuspäivän jälkeen oli ärtyisä ja hämmentynyt. Ai tätäkö tämä oli? 

Paluumatkalla sain jäsennellä päätäni rauhassa, kunnes loppumatkasta koitti uusi yllätys. Huoltoasemalla pysähdyksen ja tankkauksen jälkeen auto ilmoitti virheestä ja moottorin vikavalo syttyi. Ei ole totta, tuskailin. Toinen vika alle viikon sisään. Minulla oli alle tunti matkantekoa jäljellä ja edessä valinta. Uskallanko lähteä moottoritielle jatkamaan matkaa?

Päätin uskaltaa. Huoli tosin varjosti matkantekoa, konepellin suunnalta kuului outoa ääntä ja kiihdyttäessä huomasin tehojen tippuneen. Pääsin kuitenkin Kuopioon asti. Alkuperäisestä aikataulusta tosin jäljessä, sillä en uskaltanut ajaa maksiminopeutta. Ärtymys koulutuksesta värittyi väsymyksellä, huolella ja mietinnällä auton kohtalosta ja siitä, miten minun koulutukseen kulkemiseni nyt menisi. Tiesin julkisten kulkevan huonosti koulutuksen aikatauluihin nähden. Olin siis todella ärsyyntynyt ja kireä. Ilta sujuikin sitten erilaisia vaihtoehtoja pähkäillen. Lopullisen päätöksen päätin jättää aamuun. 

TOISENA KOULUTUSPÄIVÄNÄ ALKOI TAPAHTUA

Aamulla auto ei lähtenyt käyntiin, joten alkuperäisistä neljästä toimintavaihtoehdoista enää kaksi oli jäljellä: auto huoltoon ja jätän koulutuspäivän välistä tai lähden koulutukseen junalla, vaikka myöhästynkin alusta. Päätin valita junan. Eilisillan ärtymyksestä oli enää hippusia jäljellä ja loput purin lompsiessani kauniissa pakkassäässä asemalle. Ja tästä kävelyreissusta alkoi sitten uusi alku koulutukselle. Liekö ollut raikaan ulkoilman, auringonvalon ja tilanteen hyväksymisen yhteisvaikutusta, mutta jostakin olin saanut rohkeutta ja päättäväisyyttä katsoa, mitä päivä voisi tuoda tulleessaan. Auto harmitti enää ohuesti, kun istuin junassa kahvista nauttien. 

Junassa purin ajatuksiani paperille ja totesin olevani epämukavuusalueella. Siinä todennäköisesti oli eilisen ärtymykseni ja hämmennykseni syy. En tiennyt, mitä tapahtuu. En hallinnut tilannetta. En ollut itse ohjaksissa, enkä tiennyt, miten tähän kaikkiin pitäisi suhtautua. Mitä olisi tulossa, mitä tapahtuisi? Olin kerrankin koulutuksessa, joka ei mennyt kuten aiemmat koulutukset. En tiennyt etukäteen päivän sisältöä, en materiaaleja ja luentosalin sijaan istuimme ympyrässä tuoleilla tai lattialla toisiamme kuunnellen ja katsellen. Menimme hetki kerrallaan eteenpäin. Infoähkyn tykittämisen sijaan päivä kulki aikataulullisesti ja sisällöllisesti väljästi.  Perinteisten kalvosulkeisten sijaan en imenytkään tietoa ulkopuolelta, vaan minun tuli keskittyä itsessäni tapahtuviin asioihin, havaintoihin ja oivalluksiin.  Kokemuksellinen oppiminen, itsensä kautta oppiminen, oli uutta, hämmentävää ja pelottavaakin.

Kun ymmärsin, mistä ristiriitaisuudet saattoivat johtua, sain hiljalleen hallinnan tunnetta. Siinä auttoi myös erään pariharjoituksen myötä syntynyt kehollinen kokemus hallinnasta. Kun päätin lisäksi kokeilla luottaa ympärilläni oleviin ihmisiin, sain varmuutta. Kun ymmärsin, että oletukseni tulisivat rikkoontumaan, mutta samalla aukeaisi uusi ja mielenkiintoinen maailma, valitsin jatkaa, vaikka se edellispäivänä kotiinjääminen olikin käynyt mielessä. Uteliaisuuteni voitti epäluuloisuuteni. Enkä halunnut antaa periksi.

EPÄMUKAVUUSALUEELLA EI OLE KIVAA, MUTTA SE MAHDOLLISTAA MUUTOKSEN

Koulutuspäivien aikana tein merkittäviä oivalluksia itsestäni ja se innosti jatkamaan. Uskoni viisaaseen kehoon ja sen kuuntelemisen tärkeyteen vahvistui. Kehomme tietää ja muistaa paljon sellaista, mitä tietoinen mieli ei tavoita. Ymmärsin viimeisenä koulutuspäivänä, miksi päivien rakenne oli niin väljä ja miksi kaikkea ei esitetty valmiiksi etukäteen. Oli oltava aikaa ja tilaa kuulla ja kuunnella itseään, pureskella havaittua, kysyä ja kyseenalaistaa sekä ennen kaikkea osata asettua ei-tietävän asemaan ja selvitä silti. Tai näin itse asian pähkäilin jälkikäteen.

Ennen kaikkea oli oltava oman itsensä kanssa kaikkine epävarmuuksineen ilman minkään taakse kätkeytymistä ja kontrollia. Uskallettava olla epämukavuusalueella ja turvauduttava itseensä, kehoonsa ja muihin suojamuurien sijaan. Piti siis tehdä tietoisesti työtä sen eteen, etteivät vanhat tutut selviytymiskeinoni aktivoituisi. Olisi ollut helppoa sulkea pois asiat, jotka eivät tukeneet vanhoja uskomuksiani ja vetäytyä pois joukosta, olla vain hiljaa omassa mielessään. Mutta tiesin, että sitten en pääsisi eteenpäin. Ja sitä en halunnut. Minä halusin oppia uutta, halusin päästä eteenpäin.  Ja sitä varten minun oli pakko tehdä toisin. Päätin kokeilla olla auki ja oma itseni. Se pelotti, mutta samalla kutkutti. Ensimmäisen päivän ärtynyt hämmennys vaihtui myönteiseen hämmennykseen. Ai näin hyvältäkö se voi tuntua?

Tällaista kuvittelen olevan olla potilaan tai asiakkaan asemassa terapeutin, asiantuntijan tms. vastaanotolla. Ajattelen saaneeni ainakin häivähdyksen siitä tunteesta, millaista on olla epämukavuusalueella, tuntemattomalla maaperällä, toisten ihmisten armoilla. Miltä ristiriitaisuus, tienristeyksessä oleminen tuntuu. Ei sillä, etteikö elämä tarjoa niitä ihan itse kullekin vastaanottotilanteiden ulkopuolella, mutta harvemmin niiden ääreen oikeasti asettuu istumaan ilman ratkaisukeinoja, vain kuulostelemaan luvan kanssa olotilaa ja ajatuksia. 

Vaikka uumoilin tämän koulutuksen tuovan tähän vuoteen jotakin todella tärkeää ja uutta, en voinut kuvitella, millaista prosessia se todella olisi käynnistämässä. Sain jo pienen, mutta merkittävän maistiaisen tulevasta ja tämän perusteella voin sanoa käsi sydämellä, että kannattaa uskaltautua tuntematonta kohti! Joskus ei-tietäminen todella kannattaa!

-Katja

ps. Auto voi nyt paremmin. Se on huollossa.