Kuka minä olen? Muutama ajatus itsensä löytämisestä.

Seuraan Instagramissa Naiseuden voima -nimistä sivustoa (@naiseudenvoima) ja tänään kuvia selatessani huomioni vangitsi tämä ensimmäinen kuva ja sen sisältämä lause. Selaamista jatkaessani toinen, Hidasta elämää-sivuston (@hidasta) kuva pysäytti minut. 

Olen joskus aiemmin kertonut, että suhteeni hyvinvointisloganeihin ja -mietelauseisiin on ristiriitainen. Olen tullut siihen lopputulokseen, että ne asiat, jotka itse on voimalla oivaltanut suhteellisen vasta, resonoivat, kun taas sellaiset lauseet, joihin itsellä ei ole mitään suhdetta tai joita yksinkertaisesti vaan hoetaan vähän liikaa itsestäänselvyyksinä, lähinnä ärsyttävät. Ärtymyksen taustalla olevia asioita toki voisi penkoa enemmän, mutta siihen en nyt tässä lähde sen kummemmin pureutumaan. Joskus asiat vaan saavat ärsyttää.

Nyt sitten itse postausaiheeseen. 

”Kuka minä olen” on tarina, ei lause

Nämä kaksi kuvaa resonoivat, koska olen koko kuluneen vuoden ajan työstänyt sitä, kuka minä olen. Lienee kolmekymmentä täyttämisen peruja tai sitten nyt on ollut sopivasti tilaa ja aikaa tämän minä-teeman tutkimiselle. Koko kuluneen kevään olen elänyt melkoista muutosten aikaa, erityisesti sisäisesti. Ulkoisesti olen aikalailla sama tyyppi kuin ennenkin, mitä nyt muutaman vuoden ajan kasvatettu tukka lyheni ja hiusväri raidoilla vaaleni, mutta kokemus minänä olemisesta on erilainen kuin vaikka viime tai sitä edellisenä vuonna. Enkä toisaalta tiedä, onko ulkoisille muutoksille juuri edes tarvetta, ne tulevat, jos ovat tullakseen. 

Olen pitkälti tarkastellut omaa elämääni ja sen erilaisia käänteitä ja kokemuksia pyrkien muodostamaan niistä eheää tarinaa. Sitä, että minulla on juureni ja historia, nykyhetki ja lähitulevaisuus. Tarinani tarkentuu päivä päivältä eheämmäksi ja kokonaisvaltaisemmaksi. Valmista siitä tuskin tulee koskaan, enkä sitä tavoittelekaan. Tavoitteena on olla sinut itseni kanssa tässä ja nyt, voida hyvin, tehdä itselle mieluisia asioista ja saavuttaa sitä, mitä haluan saavuttaa.

Tarinani tarkentumisen myötä olen havainnut myös huomioni ja muun kapasiteettini tarkentuvan enemmän siihen, mitä minä ajattelen ja haluan, mitä minä olen. En ole etukäteen siis päättänyt lopputulosta, mutten myöskään ole väkisin pitänyt kiinni oletuksista, joita minulla on itsestäni ja elämästäni tähän mennessä ollut.

”Kuka minä olen” ei ole päätettävissä etukäteen

Ei ole ollut helppoa nöyrtyä muutoksen edessä, luopua etukäteen tehdyistä päätöksista ja tehdyistä tulkinnoista ja havainnoida asioita uudesta näkökulmasta. Nöyrtyminen ei ole sama asia kuin alistuminen, vaan nöyrtyminen on pikemminkin aktiivista valmiutta tutkia asioita erilaisista, joskus kipeistäkin, näkökulmista. Valmiutta myöntää oma ja toisten erehtyväisyys. Jakaa vastuuta niille, joille se kuuluu ja ottaa vain oma vastuu kantaakseen. 

Veikkaanpa, että tähän samaan prosessiin en olisi aiemmin ollut valmis. Minulla ei ole ollut niitä tietoja, taitoja, ihmisiä, kokemuksia ja mahdollisuuksia asioiden tutkiskeluun, mitä minulla on nyt. Ja niistä olen äärimmäisen kiitollinen.

”Kuka minä olen” on omien rajojen tarkastelua

Kaikista haastavinta on ollut työskennellä omien rajojen hahmottamisen ja niistä kiinnipitämisen parissa. Monta kertaa olen kuvitellut homman jo hanskaavani, miellyttäväni vähemmän muita ja enemmän itseäni, mutta niin vain kaatumiset ovat osoittaneet totuuden toisenlaiseksi. Toisaalta kaatumiset ovat opettaneet minulle sen, että omat rajat eivät ole aina samanlaiset, vaan ne joustavat tilannekohtaisesti sopivasti itsen ja muiden suuntaan. Ne ovat alue, jossa minun on hyvä olla, ja joiden sisällä voin tarjota apuani, tukeani ja rohkaisuani muille sitä tarvitseville. Ne eivät nimittäin ole minulta pois. 

Omat rajat liittyivät myös miellyttämiseen, jota havaitsin itsessäni olevan aika runsaalla kädellä. Tästä tietoiseksi tuleminen oli ensimmäinen heureka-elämys, josta veikkaan aika monen muun oivalluksen lähteneen liikkeelle. Vielä tietoisuuden lisääntyminen ei ”poistanut” ongelmia, se oli vasta ensimmäinen askel konkreettisiin muutoksiin. Oivalsin myös jälkikäteen, ettei kyseessä edes ole ongelma, joka täytyy poistaa, vaan ilmiö, monen tekijän summa, joka itse asiassa paljasti enemmän itsestäni kuin olin kuvitellutkaan.

Melkoiselle tutkimusmatkalle se minut siis johti. 

”Kuka minä olen” – omissa silmissäni?

Monien mutkien kautta päädyin lopulta sinne, mistä jälkimmäisessä kuvassa on kyse. Ymmärtämään, ettei minun tarvitse nähdä itseäni muiden silmin, vaan minun on katseltava ihaillen sitä kuvaa, mitä minä omilla silmilläni näen. Se tunne, kun voi nauttia itsensä kanssa olemisesta aivan eri tavalla kuin ennen, on juovuttavalla tavalla ihana. Kun voi tuntea hymyn nousevan huulille ilman mitään syytä. Kun voi olla tyytyväinen itseensä ja silti havaita epäkohtia itsessään ja ympäristössään. 

Ja oikeastaan tajuta, että siitähän tässä elämässä on kyse. Inhimillisyyden, epävarmuuden ja epätäydellisyyden sietämisestä,  jatkuvasta matkanteosta ilman varsinaista valmiiksi tulemista, mutta silti matkanteosta nauttien. 

Ethän vähättele toisen tekemää työtä?

Tässä kirjoittaessani huomaan edelleenkin ajattelevani, että ne tietyt mietelauseet ärsyttävät. Samalla myös syy ärsytyksen taustalla avautui. Nimittäin niihin muutamaan sanaan ei tahdo mahtua se kova työ, joka on täytynyt tehdä päästäkseen nauttimaan niistä tunnetiloista ja ajatuksista, jotka niihin muutamaan sanaan on yritetty pukea. Ei vaan mahdu. Pikemminkin tuntuu, että sitä työmäärää, mitä on tehtävä voidakseen tuntea itsensä esimerkiksi kauniiksi, arvokkaaksi, riittäväksi ja merkitykselliseksi, aliarvioidaan. 

Mutta sitten kun eteen ilmestyy sellainen kuvateksti, johon tuntuu tiivistyvän kaikki se, mitä on viime kuukausina kokenut ja ajatellut, haluaa niistä kirjoittaa blogipostauksen, jakaa ystävilleen ja keskustella aiheesta. Koska se vaan tuntuu niin hiton tärkeältä ja arvokkalta. Koska se ei ole itsestäänselvyys, vaan olennainen havainto elämästä. Elämänviisaus.

Toivon, että näitä elämänviisauksia ei ladeltaisi puolihuolimattomasti toisille, jotta ne eivät menettäisi merkitystään niille, jotka ovat vatsa matkalle oivallusta kohti. Tuntuu oman työn väheksymiseltä saada kasvoille heitettynä jotakin tyyliin ”ole armollinen” yms., jos sillä hetkellä todellakaan ei siltä tunnu ja eniten kaikesta haluaisi vain tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin on. Elämänviisauksien käyttäminen muutokseen pakottamisena ei toimi. Hokemalla hoetut sloganit eivät aukea sen nopeammin.

Säästä nämä kauniit ja arvokkaat mietelauseet mieluummin johonkin sopivampaan ajankohtaan tai jätä ne kokonaan toisen itse löydettäväksi. Silloin ne ovat ihan parasta. 

Tiistaiterveisin

Katja