Kun somessa ****ttaa

Kuva: Pixabay

Perjantai-iltapäivänä sen taas huomasin. Pienen ärsyyntymisen nousemisen pintaan Instagramissa kuvia selatessani. Johtuneeko viime aikojen pohdiskeluistani hyväksyvään läsnäoloon ja tietoisuustaitoihin liittyen, että tartuin ärsyyntymisestäni kiinni ja tarkastelin sitä hieman.

Urheilullinen nainen poseeraa. Otsani rypistyi, silmät kurtistuivat ja leukaperät kiristyivät. Tietoisuuteeni vilahti ajatus "hyvähän tuon on", mutta mieleni ei ehtinut tarinoida kuvasta enempää, kun sain ajatuksesta kiinni ja havaitsin reaktiot kehossani.  Mietin, onkohan tämä se tunne, joka ottaa esimerkiksi blogien, youtubekanavien ja erilaisten kuvien kommentoijia valtaansa ja purkautuu ikävästi kommenttiboksissa? Ja onkohan tämä se tunne, joka saattaa kääntyä kuvan katsojaa vastaan riittämättömyyden kokemuksena?

Mitähän tämän tunteen taustalla on?

KÄÄNNÄ KATSEESI OMAAN KEHOON JA MIELEESI

En voi puhua kaikkien puolesta, korkeintaan arvailla, kun lähdin tutkimaan minussa herännyttä reaktiota. Pohdin ensin tarkasteluhetkellä vallinnutta mielialaani ja vireystasoa. Olinko väsynyt tai nälkäinen, olinko stressaantunut ja siksi herkkä kiukustumaan? Olinko valmiiksi allapäin? Mitä olin tehnyt ennen kännykän ottamista käteeni? 

Totesin olevani väsynyt. Iltapäivä oli jo pitkällä ja hommia oli töissä koko päivän riittänyt. Odotin kotiinpääsyä ja viikonlopun alkamista. Niska-hartiaseutu oli jäykän tuntuinen ja omalta osaltaan kiristi pinnaa. Se, mitä olisin oikeasti tarvinnut, ei löytynyt somesta. Hetken silmien sulkemisen ja ehkä pienen venyttelytuokion sijaan olin kuitenkin valinnut kuormittaa kehoani ja mieltäni edelleen uusilla ärsykkeillä. Ei siis ollut kuvan tai kyseisen somettajan vika, että ärsyynnyin. Olin vain jo kuormittunut valmiiksi. 

TULKINTA LÄHTEE SINUSTA KÄSIN

Seuraavaksi pohdin merkitystä, jonka kuvalle annoin. Mitä ajattelin kuvassa olleen naisen asennosta, vaatetuksesta, kuvaustilanteesta ja kuvatekstistä? Havaitsin liittäväni kuvaan jotakin helpompaa ja mukavampaa olotilaa verrattuna omaani juuri sillä hetkellä.

Höh, tuhahdin itsekseni. Ensinnäkin, mitä minä tiesin kuvassa olevasta naisesta ja hänen elämästään muuta kuin mitä hän oli päättänyt someen julkaista? No en mitään! En hänen todellista mielialaansa, vireystilaansa, huoliansa, ilojansa, elämäntilannettaan. Näin vain, mitä minun oli haluttu näkevän. Tuskin kuvaa oli julkaistu provokaatiomielessä ja vaikka olisi ollutkin, entä sitten? Vastuu kuvan herättämistä reaktioista ja niiden seurauksista oli edelleen minulla. Ei kuvan ottajalla eikä kuvassa olevalla. Vain minulla.

Toisekseen, tein tulkintoja kuvasta omasta perspektiivistäni. Omasta olotilastani käsin katselin kuvaa ehkä hieman apeasävyisin silmälasein. Tein oletuksen, että toisella on juuri nyt helpompaa, kun minulla ei. Ja se ärsytti. Se, että ajattelin toisella olevan jotakin sellaista, jota olisin itselleni halunnut.

KOKEILE "MITÄ JOS..." LEIKKIÄ

Teen seuraavanlaisen ajatusleikin, kun saan itseni kiinni kateellisuudesta (sillä sitähän tämä ärsyyntyminen selvästi lopulta oli). Pohdin, millaista olisi elää esimerkiksi kuvan naisen elämää. Miltä se tuntuisi, mitä se käytännössä tarkoittaisi? Miten aamuni alkaisivat, mistä päiväni koostuisivat? Mihin aikaani käyttäisin ja kenen kanssa?

Ja arvatkaapa mitä! Se toimii! Nimittäin tämän testauksen jälkeen päädyn pohtimaan, olisiko se minunlaistani elämää? Nauttisinko siitä todella? Usein joudun totemaan itselleni, että ei olisi. En voisi elää juuri sitä elämää juuri sellaisena kuin olen juuri niiden ihmisten kanssa, jotka ovat juuri nyt minun elämääni. En esimerkiksi voisi tehdä tätä työtä (koska tekisin jotakin muuta työtä) tai harrastaa sitä, mitä harrastan (koska aikaa menisi muihin juttuihin). Koko lapsuuteni ja nuoruuteni voisi mennä uusiksi ja tässä kohtaa iskevät elämän lähtökohdat vastaan.

Emme voi olla muuta kuin mitä juuri nyt olemme niillä lähtäkohdilla, perimällä, kasvatuksella ja muilla olosuhteilla, jotka ovat muovanneet meistä meidät. Kun joudun keskustelussa itseni kanssa ottamaan huomioon jo vanhempani ja heidän taustansa, menee homma jo niin monimutkaiseksi, että on helpompi pistää peli poikki ja todeta, että kadehtiminen ei vie yhtään mihinkään. Se ei muuta todellisuutta muuksi.

OLISITKO VALMIS LUOPUMAAN OMASTA ELÄMÄSTÄSI jA ITSESTÄSI?

Enkä ole lainkaan varma, olenko valmis luopumaan tämänhetkisestä elämästäni kokemuksineen ja oivalluksineen johonkin ihan uuteen, josta en oikeasti tiedä mitään. Johonkin, josta voin vain tehdä oletuksia.

Mitä jos esimerkissäni kuvan nainen kamppailee huonouden tunteiden kanssa? On kova suorittamaan kompensoidakseen huonouttaan? Syö suruunsa iltaisin tai ahdistelee peilinkuvansa kanssa aamuisin? Ei itse nauti kuvistaan, vaan kokee ne välttämättömänä pahana?

Minulle riittävät omat haasteeni, niistä sentään tiedän jotakin enemmän. Sitä paitsi, mitä jos kuvan henkilö saattaisikin kadehtia vaikka minua siitä, mitä minä osaan tai teen? En ole ollenkaan varma siitä, että esimerkiksi somea ammatikseen tekevillä olisi sen helpompaa kuin perus 8-16-työtä tekevillä tai vuorotyöläisillä. Ulkoiset puitteet ovat ehkä erilaiset, mutta sen helpompaa ei ole kenelläkään. Ne tuhannet ja tuhannet seuraajat eivät tule ilmaiseksi, vaan kovalla työllä. Suomessa ei pelkällä somella rikastuta, somessa näkyvän taustalla tapahtuu paljon muutakin paperitöistä, kokouksiin, aikatauluihin, sopimuksiin yms. Se ei siis todellakaan ole mitään blingblingiä ja kuvissa hymyilemistä.

Enkä ole lainkaan varma, haluaisinko itse olla kuvattavana poseeraamassa. Se ei olisi minua. 

MITÄ KATEELLISUUDESTA VOI OPPIA?

Kateellisuus on tunteena mielenkiintoinen. Sitä paheksutaan mielestäni turhaan. Sehän on itse asiassa aika opettavainen kertomaan jotakin meistä itsestämme. Sen sijaan, että kateudesta pyrkisi eroon tai purkaisi itsessä heräävän ärtymyksen somettajiin, on hyvä pysähtyä kateuden tunteen äärelle. Eihän tunne itsessään aiheuta pahaa, vaan kyllä se on kiinni teoista, jotka tunteesta seuraavat ja ne tulkinnat, jotka tunteesta tehdään. 

En sano, että kateuden tutkiskelu olisi jotenkin kivaa. Ehei, se tuntuu kehossa ikävältä ja levottomalta. Itsellä kuitenkin olen havainnut olotilan helpottavan, kun myönnän kateuden tunteen sen peittelyn tai välttelyn sijaan. Hyväksyn olevani kateellinen. Eihän siinä ole mitään väärää. Kateus on vain yksi tunne muiden joukossa. 

Omalla kohdallani kateus on liittynyt haluun saada jotakin, mitä toisella on tai yksinkertaisesti vain omaan tyytymättömyyteeni olemassaolevaan tilanteeseen. Joskus kateuteen on auttanut syöminen (jos olen ollut nälkäinen ja siksi herkkä reagoimaan) , joskus hyvät unet (jos olen ollut väsynyt ja siksi herkkä reagoimaan). Joskus teen jotakin itselle mieluista ja siten tuotan hyvää oloa itselleni. Ehkä olinkin kateellinen toisen mielihyvästä?

Joskus kateus saa miettimään, olisiko minun syytä tehdä muutosta omassa elämässäni. Jos olen vaikkapa kateellinen toiselle matkustelusta, voin kysyä itseltäni, miksi itse en matkusta? Tai jos haluaisin koiranpennun, lapsia, tietynlaisen kodin ja sisustuksen yms., voin kysyä itseltäni, miksi en ole hankkinut sellaista? Uhriutuminen ja ajattelu tyyliin "aina toiset saa, enkä minä koskaan" ei auta. Se ei tuo hallinnan tunnetta itselle omasta elämästä. Sen sijaan heittämällä pallon itselle vastuuttaa itse itsensä. Ja silloin ei voi kyllä somettajia syyttää!

Vastaukset kysymyksiin voivat joskus yllättää. Koska en halua. Koska minulla ei ole aikaa. Koska minulla ei ole varaa yms. Näitä voi jatkaa tästä eteenpäin, jos haluaa esimerkiksi, että rahaa tai aikaa olisi enemmän muihin juttuihin, mutta jätän tämän analysoinnin nyt tähän. Postauksesta tulisi muuten loputtoman pitkä. Ehkä teen ihan oman postauksen asioista, joita luulemme arvostavamme, mutta taustalla piilevätkin ihan muut syyt. Tämä asia nimittäin kiinnostaa minua kovasti :)

KUN SIIS SOME ÄRSYTTÄÄ...

... älä pura tunnettasi somettajaa kohtaan, vaan pysähdy, hengitä muutama kerta syvään ja vaihda sivustoa, kirjaudu ulos Instagramista, Facebookista tai missä ikinä oletkaan ollut. Somettaja ei ansaitse mielipahaasi. Tee jokin itsellesi mieluinen hyvän mielen teko ja jatka omaan elämääsi keskittymistä. Itse miellän somekanavat nimenomaan inspiraatiota, ajankulua, seuraa ja uutta tietoa tarjoavina ja toivon kaikille somesisältöä tekeville asiallista kohtelua ja rakentavaa keskustelua omissa kommenttibokseissa. Jos some aiheuttaa sinulle toistuvasti vain pahaa mieltä, anna koko somen olla tai seuraa vain sellaisia, joista aidosti saat hyvää fiilistä. Älä turhaan altista itseäsi pahoille viboille. 

Hyvää alkavaa viikkoa!

-Katja

Kommentoi