Mikä niissä hiilihydraateissa pelottaa?

Kuva: Pixabay

Tyypillisimpiä uskomuksia ja pelkoja, joita työssäni kohtaan, ovat rasva ja hiilhydraatit. Fysiologisista faktoista viis, nämä kaksi ravintoaineryhmää on onnistuttu leimaamaan yleispahiksiksi. Ne ovat turhia, lihottavat vain ja ovat muutenkin tosi ällöttäviä. Ja ennen kuin ehtii vastalauseeksi muuta äkistä, on hihasta vedetty joku lehtiartikkeli tai tosi-tv, jossa hiilareiden vaarallisuutta on kovasti korostettu. Niissä hetkissä todella kiitän mielessäni sananvapautta.

Voisin lähteä liikkeelle siitä, miten mediaan ei kannata aina luottaa. Voisin luetella pitkät listat luotettavien tutkimusten kriteeteistä. Voisin lähettää päivät pitkät sähköposteja toimittajien vastuuttomuudesta. Voisin yrittää pyyhkiä väärät uskomukset pois maailmankartalta ja muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi elää.

Mutten tee sitä.

Minäpä lähdenkin liikkeelle pelosta itsessään. Miksi kartat, miksi pelkäät, mitä yrität teoillasi saavuttaa tahi välttää? Minä lähdenkin tarkastelemaan asiaa toisesta näkökulmasta väittelyn, välttelyn tai poispyyhkimisen sijaan. Mitä niin kamalaa tapahtuu sinulle, jos syöt leipää, puuroa, pastaa, riisiä tai perunaa? 

Fysiologiset faktat toki käydään siinä sivussa. Ja muistutetaan kriittisyydestä mediaa kohtaan. Mutta jotakin todella merkittävää sanomaa on siinä, kun jotakin jätetään lautaselle syömättä. Se tehdään jostakin syystä. Ja minä olen kiinnostunut siitä syystä. Miksi.

Tässä yhteydessä en puhu kenestä tahansa. Puhun erityisesti ihmisistä, joille syömisestä on syystä tai toisesta tullut vaikeaa. Ihmisistä, joiden suhde syömiseen on häiriintynyt tai siihen liittyy muuta pulmaa. Niistä, jotka eivät pelleile ruoalla tai ole tahallaan hankalia ruokailutilanteissa. Niistä, jotka eivät vain pysty syömään kehoituksista huolimatta. Niistä, joille se perunanpala tai nokare riisiä edustaa paljon muutakin kuin polttoainetta keholle. Silloin eivät fysiologiset faktat nimittäin riitä.

Se peruna voi nimittäin edustaa jotakin, mitä esimerkiksi itse ei halua olla tai kokea, millaiseksi ei halua tulla. Pelkoa ja pahaa oloa konkreettisessa muodossa. Se peruna edustaa kaikkia niitä uhkakuvia, joita oma mieli pohtii. Mutta helpompaa, kuin kohdata pelot, on jättää peruna syömättä. 

En sano, etteikö yleisellä suoranaisella paskan puhumisella ruoasta olisi vaikutusta myös. On ja joissain tapauksissa paljonkin. Meillä on nykypäivänä varaa arvostella ruokia ja jättää niitä syömättä, toisin kuin ennen. Varaa olla kranttuja tai hifistellä. Kannanotto sekin. Silloinkin kyse on kuitenkin muusta kuin siitä perunasta. Tai hiilihydraateista ylipäätään. Kun luovumme jostakin ruoasta, luovumme tai pyrimme saamaan samalla jonkin arvon tai yhteenkuuluvuuden johonkin. 

Tiedän, että tämä on nykypäivää. Tiedän, että ruoalla on iät ajat jaoteltu ihmisiä eri luokkiin. Ei ruoan avulla liittymisen tai erottautumisen myötä aina synny ongelmia. Mutta tämän ilmiön laajenemisen myötä uskallan väittää, että syömisestä on samalla tullut vaikeampaa. Kun jätämme pois ruoka-aineita korvaamatta niitä mitenkään, päädymme helposti liian vähäisen syömisen tai syömistilanteiden vaikeutumisen myötä fysiologisesti siihen tosiasiaan, että keho ja mieli nälkiintyvät. Minnesota-tutkimuksesta oppineina tiedämme kehon käyvän tällöin hitaalla, mielen himoavan ruokaa, mielialan laskevan ja pinnan kiristyvän. Miksi ehdoin tahdoin haluamme päätyä tähän tilanteeseen, vieläpä vapaaehtoisesti?

Ehkä se ei ole aina oma valinta. Ehkä ajatteluamme, tunteitamme ja tekojamme ohjaavat paljon suuremmat voimat kuin tietoisuus ja maalaisjärki. Ehkä pelkäämme. Mutta mitä?

Tämän postauksen tarkoituksena oli pysäyttää miettimään omia motiiveja rajoittuneeseen syömiseen ja tarjota hieman perspektiiviä häiriintyneen syömisen kanssa painiskelevia kohtaan. Aivan kuten diabetes ei synny sokerinsyömisestä, eikä syömishäiriössä ole oikeasti kyse syömisestä, ei hiilihydraattien pelossakaan ole oikeasti kyse hiilihydraateista. Tämä ei tokikaan poista sitä fysiologista faktaa, että kehomme ensisijainen energianlähde ovat hiilihydraatit. Harvemmin faktat vaan pelkästään riittävät.

-Katja