Mitä sinä todella tarvitset? Tunnetko omat tunnelukkosi?
Nykyistä ja erityisesti edellistä blogiani lukeneet tietävät minun puhuvan ”pyhästä tarpeiden kolminaisuudesta”, levosta, liikkumisesta ja ruoasta. Kirjani Onnellinen keho lukeneet tietävät minun perustelevan ajatuksiani myös Maslow’n tarvehierkian avulla. Siksi yllätyksenä ei olisi minulle itselleni pitänyt tulla, miten hyvin Kimmo Takalan teos ”Tunne lukkosi” minuun iski.
Sillä sitä se teki. Monia itseäni askarruttavia asioita Takala puki sanoiksi ja tarjosi uutta näkökulmaa ilmiöiden selittämisessä, joiden kanssa itse vielä takkusin. Lisäksi hän vahvisti omia ajatuksiani tarpeiden merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille, tai vastaavasti pahoinvoinnille.
Kimmo Takala edustaa skeematerapiasuuntausta. Skeematerapia on 1990-luvulla kehitetty 3.sukupolven integratiivinen terapiamuoto, joka yhdistää eri terapiamuotojen parhaita ominaisuuksia mm. kognitiivisesta, ratkaisukeskeisestä ja psykodynaamisesta terapiasta. Se on kehitetty erityisesti tunnelukkojen työstämiseen. Tunnelukoilla tarkoitetaan haitallisia ajattelu-ja toimintamalleja. Ne ovat syntyneet lapsuudessa palvelemaan tietynlaisista tilanteista selviytymistä, mutta aikuisena aktivoiduttuaan lähinnä johtavat ongelmiin.
Kirjassaan hän esittelee nämä 18 erilaista tunnelukkoa: alistuminen, emotionaalinen estyneisyys, epäonnistuminen, hylkääminen, hyväksynnän haku, kaltoinkohtelu, kietoutuneisuus, oikeutus, pessimistisyys, rankaisevuus, riippuvuus, riittämätön itsekontrolli, suojaamattomuus, tunnevaje, uhrautuminen, ulkopuolisuus, vaativuus ja vajaavuus. Kirjassa on testejä, jonka avulla voi kartoittaa omia tunnelukkojaan ja niiden alkuperää. Tunnelukkotestin voi tehdä myös täällä.
En mene sen tarkemmin tunnelukkojen sisältöön, mutta nostan yhden yhdistävän tekijän tunnelukkojen muodostumiselle: emotionaaliset perustarpeet. Jos perusturvallisuuden, yhteenkuuluvuuden, itsenäisyyden, arvostuksen, kohtuullisien rajojen ja itsensä toteuttamisen tarpeet eivät tyydyty, seurauksena heräävien tunteiden, esimerkiksi paniikin, ahdistuksen, ulkopuolisuuden, yksinäisyyden, arvottomuuden, häpeän ja riittämättömyyden, ratkaisuksi muodostuu erilaisia tunnelukkoja.
Takala korostaa halujen ja tarpeiden eroa. Se, mitä haluamme voi sisältää sen, mitä oikeasti tarvitsemme, mutta aina halumme eivät ole sitä, mitä oikeasti tarvitsemme. Esimerkkinä hän käyttää alkoholia. Samalla idealla itse nostan esimerkkinä syömisen tai syömättömyyden. Halumme syödä ei aina kerro siitä, että kehomme oikeasti tarvitsisi ruokaa. Toisaalta, halu jättää syömättä ei kerro siitä, että kehomme ei tarvitsisi ruokaa. Voimme saada hetkellistä mielihyvää tekemisestä tai tekemättä jättämisestä, mutta alkuperäistä tarvetta ne eivät välttämättä ratkaise. Kaikkia haluja ei siis tarvitse toteuttaa ja toisaalta vain halujen perässäjuokseminen voi johtaa pahasti harhaan.
Kuinka usein käytämmekään ”haluan”- sanaa. Haluamme suklaata, seksiä, koiranpennun, viinilasin, uuden työpaikan/asunnon/sohvan/auton, pienemmät reidet, paksummat hiukset, lottovoiton. Kuinka monesti halumme eivät oikeasti kerro todellisista tarpeistamme tai piilottavat sisälleen viestin tyydyttämättä jääneistä tarpeista? Onko lemmikin haluaminen todella kissan tai koiran tarvetta vai mielestämme ratkaisu yksinäisyyden kokemiseen? Haluammeko uuden auton, koska edellinen on oikeasti ajokelvoton vai kaipaamme arvostusta muilta? Olisimmeko oikeasti onnellisia erinäköisenä ta -kokoisena vai olemmeko koemmeko riittämättömyyden tunnetta ja etsimme mielestämme oikeaa ratkaisua siihen? Ratkaisua, joka ei koskaan tule täysin riittämään, koska se ei kuitenkaan korjaa sitä vajetta, joka kokemuksen alla todella vaanii. Mikään ei riitä, jos se on alunperinkin väärä.
Isoja kysymyksiä. Mutta mielestäni ehdottomasti kysymisen arvoisia. Miten vahvasti menneisyys vaikuttaakaan nykyhetkessä, miten pitkälti tekemämme ratkaisut elämässämme ovatkaan pohjautuneet lopulta tyydyttämättä jääneiden tarpeiden paikkaamiseen? Voisimmeko oppia tunnelukoistamme, vapautua niistä ja tehdä erilaisia valintoja jatkossa, kokea olomme vähemmän uhkaavaksi ja enemmän onnelliseksi, tutustumalla sisäiseen lapseemme ja hänen kokemuksiinsa?
Koska olen niin vaikuttunut kirjasta, tulen varmasti jakamaan jatkossakin siitä herääviä ajatuksia. Takala lupaa kirjansa auttavan saamaan sen, mitä sisimmässään tarvitsee. Jo tähän mennessä olen itse vakuuttunut kirjan tehokkuudesta itsetuntemuksen kehittämisessä. Pidän myös siitä, että Takala puhuu kasvamisesta, tunnelukoista ei siis ole tarkoitus päästä eroon tai korjata niitä. Pikemminkin omien ajatusten, tunteiden ja toimintamallien tiedostamisen, hyväksymisen ja vaihtoehtoisten ratkaisumallien etsimisen kautta opitaan itselle paremmat tavat elää ja olla.
Kuinka moni teistä lukijoista on tutustunut tähän kyseiseen teokseen ja mitä olette siitä pitäneet?
Sunnuntai-iltaterveisin, Katja
Postauksen teossa hyödynnetty myös lähdettä www.skeematerapia.fi