Nyt on aika sokerikeskustelulle! osa 2
Käytännön ravitsemusterapiatyössä yksi ilmiö nousee ylitse muiden: tiedetään, mitä pitäisi tehdä, muttei tiedetä miten. On niin helppo antaa ympäripyöreitä vinkkejä ja neuvoja sen suhteen, mitä pitäisi syödä, että unohdetaan suomentaa sanoma käytännön kielelle. Harvemmin kun kauppaan menemme ostamaan pehmeitä rasvoja tai proteiinin lähteitä tai vähäsuolaisia tuotteita. Ei, kyllä me ostamme leipää, lihaa, maitoa, margariinia ja perunoita ja tarkemmin vielä tietyymakuisia tai tietyn valmistajan tuotteita. Tälle viimeksi mainitulle tasolle toivon usein ravitsemuskeskustelua käännettäväksi. Sillä arvatkaapa kuka sitä keskustelua sitten lopulta käy? Totta, ravitsemusterapeutit, ja se on hyvä, mutta yhtälailla totta olisi vastata, että ei kukaan. Ja uskallan väittää, että suurimmassa osassa tapauksia ei ole selvää käsitystä siitä, miksi ja miten neuvot ja suositukset arjen tilanteissa toteutetaan.
Tässä kohtaa lapsuuden tottumuksilla on iso rooli. Sillä, miten lapsi ja nuori oppii syömään kotona ja toisaalta sillä, miten vanhempien vanhemmat ovat lapsensa syömään opettaneet jne. Vaikka neuvolassa ohjataan säännölliseen ja monipuoliseen syömiseen koko perhettä, jää loppujen lopuksi ohjeiden totetutuksesta vastuu vanhemmille tai muille perheen ruokahuollosta vastaavalle. Jos esimerkiksi tässä kohtaa maailmat terveydenhuollon ja kodinhuollon välillä eivät kohtaa, syntyy rikkinäisen puhelimen efekti. Tai sitten ei tapahdu mitään.
Nostan lapset esille siksi, että suurin huoli tällä hetkellä esimerkiksi sokerinkäytön suhteen on juuri näistä tulevaisuuden toivoista. Lasten sokerinsaantia on syytä vähentää. Ei välttämättä reippaalla kädellä, mutta vähentää kuitenkin. Koska naperot eivät hoida kauppareissuja eivätkä valmista aterioita kotona, kääntyvät katseet vanhempiin. Millaista ruokaa ja kuinka usein lapsille tarjotaan ja millaisia ruokamuistoja ja -tottumuksia rakennetaan?
Esimerkiksi 10-vuotiaan koululaisen päivän sokerisuositus on maksimissaan 15 sokeripalaa päivässä. Aikuisilla vastaava määrä on miehillä noin 26 palaa ja naisilla 22 palaa. Lapsilla suositus ylittyy nopeasti, jo yhdellä maustetulla jogurtilla tai viilillä yhdistettynä lasilliseen mehua. isossa karkkipussissa (300 g) löytyy peräti 70 palaa sokeria, joten välttämättä yksi lapsi ei tarvitsisi isoa karkkipussia yksin syötäväksi, vai mitä?
Yksilötasolla toki on aina huomioitava kokonaisuus, eli mikä on energiantarve, ruokahalu, syömiskyky yms. sillä riittävä energiansaanti on kaiken a ja o. Pelkät sokeripalat silmissä ei siis lasten syömisiä tarkastella, mutta lasten kohdalla huoli on siksikin suuri, että lasten itsesäätelykyvyt ja toisaalta tietotaitotaso hyvästä syömisestä ovat vasta kehittymässä. Lapsella nälkä ei välttämättä ohjaa fiksusti syömään kouluruokaa, jos se ei maistu, eikä hän ala surauttelemaan hedelmistä ja marjoista trendikkäästi smoothieita koulun jälkeen fiksuna välipalana. Ei, nälkä ohjaa syömään, mitä on tottunut, mitä kotoa tai kaupasta helposti löytyy tai mitä kaverit syövät. Nälkä ohjaa syömään hyvää ja helppoa ruokaa, oli siinä sokeria tai ei. Tai juurikin sokeripitoisia ruokia valitaan, niistä kun nälkä lähtee nopeasti. Ylipäätään fiksu syöminen lähtee liikkeelle siitä, mitä kotoa kaapeista helposti löytyy ja mitä on tottunut aterioilla syömään. Sama niksi pätee myös aikuisiin.
Tässä kohtaa haluan muistuttaa turhan tiedon vaarallisesta vaikutuksesta. Jos sokerinkäytöllä hifistellään ja jätetään hedelmätkin kauppaan liiallisen sokerinsaannin pelossa, saatetaan unohtaa korvata poisjätetyt ruoat sopivilla vaihtoehdoilla. Siis, jos syöminen muuttuu hankalammaksi ja aikaavievemmäksi siksi, että keskitytään yhden yksittäisen ravintoaineen saantiin, päädytään mitä todennäköisemmin vaihtoehtoihin, joissa a) kärsitään nälkää, koska kotoa ei löydy lapselle tuttua, hyvää ja helppoa syötävää b) päädytään kapinamielessä ostamaan omat eväät kaupasta (näistähän ei äidille aina kerrota ;)).
Ei, meillä ei ole yleinen ongelma hedelmien liiallisesta syömisestä. Meillä on kansallinen ongelma liian vähäisestä kasvisten, hedelmien ja marjojen syömisestä. Meillä on kansallinen ongelma LASTEN sokerinkäytöstä. Lauantain karkkipäivä on enää 80-luvun lasten muisto vain, nyt on mahdollisuus ostaa mitä vain missä vain (ei minun nuoruudessani Seppälässä myyty karkkeja!). Ratkaisu tähän ei ole täyskielto tai sokerittomuus päiväkoteihin, vaan maalaisjärjen pitäminen mukana tässä hullunmyllyravitsemuskeskustelussa ja sen vaaliminen omassa lähipiirissä.
En yleensä harrasta sokeripalakeskustelua. Vierastan tätä lukema- ja ravintoaine edellä käytävää keskustelua. Se tekee syömiseen jotakin todella vastenmielistä sävyä. Syömisenhän pitäisi olla iloinen ja mukava asia, terveydellisiä ja tutkittuja faktoja tietenkään väheksymättä. Ehkä oma mielipiteeni on muodostunut työni myötä, kun olen raa’alla tavalla huomannut, miten pahasti ihmiselle käy, kun syöminen ja lukemat alkavat hallita elämää. Itse korostan terveen ruokasuhteen merkitystä sekä säännöllistä, riittävää ja värikästä syömistä. Näissä kun on PALJON ongelmia, ainakin omassa potilasryhmässäni. Ja niissä vasta terveydellisiä seuraamuksia vasta onkin!
Mutta tässä postauksessa teen poikkeuksen. Haluan muistuttaa, missä sitä sokeria oikeasti on suuria määriä. Haluan siirtää katseen leipäpussien ja lihaliemikuutioiden sokerimäärien tuijottamisesta näihin arkisiin tuotteisiin ja sen pohtimiseen, mikä tilanne omalla kohdalla ja omassa perheessä on näissä tuotteissa. Onko ongelmaa, onko tarvetta vähentää vai onko tilanne ok? Kuinka suuressa osassa limsat, vanukkaat ja herkut ovat arkista syömistä? Korvaavatko ne jotakin, millainen rooli ja merkitys niillä on? Tyydytetäänkö niillä nälkää, kiukkua, tylsyyttä nopeasti vai ovatko ne pikemminkin viikonlopun yhdessäoloon kuuluvia nautintoaineita kohtuumäärissä? Mahtuuko muuta syömistä mukaan? Tässä nimittäin piilee se ydinkysymys: mitä syödään tai mitä ei syödä, jos sokerilliset tuotteet valtaavat ostoskorin?
Jos homma jo sujuu, niin onnittele itseäsi! Tämä tahtoo unohtua. Tyytyväisyys omiin syömisiin. Se, ettei koko ajan syömisiä tarvitse muuttaa johonkin suuntaan. Sillä se tasapaino riittävän syömisen ja terveellisen syömisen välillä on joskus hyvin hauras: liika terveellisyys, liiallinen syömisten syynääminen ja kontrollointi saattaa keikauttaa vaakaa liian vähäisen syömisen puoleen ja siitä kellahdetaankin sitten toisenlaisiin ongelmiin. Myös hyvän syömisen eteen pitää tehdä töitä, se ei tapahdu itsestään. Jos aikaa ja energiaa jää ylimäärin, hoida itseäsi muilla keinoin. Käy hierojalla, opettele uusi harrastus, halaa miestäsi ja lapsiasi useammin, lakkaa kynnet tai kudo vaikka läpimät sukat. Anna syömisten välillä olla.
Sokeri ei siis ole ensimmäinen asia, johon ihmisten syömisissä huomiota kiinnitän. Joskus sokeriasiat hoituvat ikäänkuin itsestään, kun muita asioita sokerinkäytön ympärillä muutetaan. Itse nimittäin ajattelen syömistä isona kokonaisuutena, jossa jokainen palanen vaikuttaa toinen toisiinsa. Sokeri on siinä kokonaisuudessa kuin neula heinäsuovassa enkä lähde väkisin sitä systeemiä hajottamaan. En usko sokeririippuvuuteen, uskon häiriintyneeseen ruokasuhteeseen ja ruoansäätelysysteemin sekoittumiseen. Ja sen haluan korjata!
Minulla olisi yksi todella iso toive erityisesti makeisteollisuudelle: haluan syödä karkkia, mutta en 300-400 g pusseissa. Haluan napata hyllyltä 100 g karkkipussin, jossa on niitä samoja karkkeja, joita löytyy uutuusjättipusseista. Irtokarkkilaarit pelastavat monesti karkkihampaan kolotuksen, kun voi itse valita juuri sen verran kuin haluaa. Säännöllisesti, riittävästi, värikkäästi, mitään itseltä kieltämättä ja laihduttamatta syömällä kun ainakin oma makeanhimoni tyydyttyy pienemmälläkin määrällä vaikkapa pienellä kourallisella, joskus vain muutamalla lempikarkillani. En huolehdi sokeripaloista. Huolehdin muusta syömisestä. Ja niin on hyvä :)
Mitä ajatuksia sokeripalakeskustelu tai suuret karkkipussit ja hedelmäpaniikit teissä herättävät?
-Katja
Ps. Seuraavassa sokerikeskustelupostauksessa mennään sokerinsyömisessä vielä käytännönläheisemmälle tasolle…. Jatkoa siis luvassa, stay tuned!